Jos ymmärtäisit mitä sanon, olisit trans

TransBorder Conversations on Academy of Moving People & Imagesin ja Taidekoulu MAAn järjestämä sarja näytöksiä ja masterclass-luentoja, jolle elokuvasäätiö on myöntänyt muun elokuvakulttuurin edistämisen tukea. Tämä yhteistyössä Moving People & Images Journalin kanssa julkaista artikkeli liittyy Helsingin Kino Konepajalla syyskuussa 2025 järjestettyyn tilaisuuteen.

Teksti: Camille Auer
Käännös englannista: Marjo Pipinen
Kuvat: Samuel Boateng

Tämä on kriittinen tekstipari masterclass-tilaisuudelle ja elokuvan Edhi Alice: Reverse näytökselle. Eteläkorealaisen ohjaaja Ilrham Kimin masterclassin järjesti TransBorder Conversations ja moderoi suomalainen kirjoittaja ja Tekstin talon toiminnanjohtaja Mira Eskelinen. Teksti reflektoi kriittisesti elokuvaa, ja sen on tilannut Moving People and Images Journal ja Suomen elokuvasäätiö.

Myönnän, että tuntemukseni eteläkorealaisesta transkulttuurista on rajallinen, joten kirjoitan vain omasta elokuvakokemuksestani sekä, varmasti omasta syventymisestäni johtuen, todennäköisesti siitä kuinka elokuva suhteutuu länsimaiseen transkeskusteluun.

Kohtauksessa, joka tapahtuu pienessä, ilmeisesti osittain katutason alapuolella sijaitsevassa asunnossa, yksi elokuvan päähenkilöistä, Alice, puhuu kissalleen. Hän sanoo, ”jos ymmärtäisit, mitä sanon, olisit ihminen.” Ohjaaja Ilrham Kimin eteläkorealainen elokuva seuraa kahta transnaista, Edhiä ja Alicea, heidän arjessaan ja kertoo heidän transitiostaan, antaen näkymän kahteen erityiseen transfeminiiniin elämään Soulissa.

Näiden kahden päähenkilön lisäksi elokuvassa on esillä itse elokuvan teko. Elokuvan työryhmä on monesti kuvissa, ja otoksen dynamiikka koostuu usein kuvan rakentamisesta. Joukko päähenkilöitä ovat myös elokuvan kuvauspaikat, kaupungin arkkitehtuuri ja huoneet, joissa ihmishahmot operoivat, sekä itse elokuvan arkkitehtuuri, se kuinka kuvat rakennetaan ja kuinka elokuva rakentuu ajassa, leikkauksen ajallisesta arkkitehtuuri.

Elokuva laskostuu itsensä ympärille luoden säiliöitä säiliöiden sisälle. Elokuvan kuvaamisen paljastavan metatason lisäksi elokuvassa on toinen sisäkkäinen elokuva. Kertojanäänen kuvituksena nähdään kuvia leikkauspöydän läpi juoksevasta filmistä sekä lähikuvia filmin leikkaamisesta ja yhdistämisestä. Kuvissa nähtävä työryhmä kuvaa täysin digitaalisesti, joten kuvat filmimateriaalista jäävät mysteeriksi elokuvan loppuun asti, jolloin näemme kauniin, abstraktin elokuvan lopputekstien aikana. Kokeellisessa elokuvassa lainehtivat värit väreilevät ja muuntautuvat, heijastuvat, ilmestyvät ja katoavat.

Lopun abstrakti elokuva tuntuu toiselta versiolta itse elokuvasta, kuin siihen olisi sisällytetty vain fiilikset ja tunnelmat ilman muuta informaatiota. Lopputekstit rullaavat tosin sen päällä, eli lopulta se on vain taustaa informaatiolle elokuvasta. Materiaalisen filmin näyttäminen digitaalisen laitteiston rinnalla alleviivaa näiden eri teknologioiden ontologista eroa. Filmi on materiaalia – valo fyysisesti piirtää muotoja kemikaaleihin–, kun taas digitaaliset kuvat ovat materiaalia tavalla, joka on vaikeampi hahmottaa fyysisenä. Ne ovat dataa, jota ei ole sidottu tiettyyn, erityiseen esineeseen kuten filmirullaan. Se on silti materiaalia, kovalevyille ja servereille tallennettua.

Edhi Alicessa on pinnallinen transkertomuksen taso, joka tuntuu tungettelevalta ja päälleliimatulta muuten kauniissa ja monitahoisessa elokuvassa. Päähenkilöiden haastatteluissa nousee esiin transitiotrooppeja kuten ‘tiesitko olevasi trans’ ja ’ millaista seksiä sinulla oli ennen transitiota’. Toivoisin, että saisimme nähdä naisten olevan olemassa maailmassa ja kohtaamassa sen sellaisina kuin he nyt ovat.

Elokuva liikkuu eri tilojen ja tason välillä, kutoen kuvan kahdesta erityisestä elämästä tietyssä ajassa ja paikassa. Alice on ammatiltaan elokuvavalaisija ja Edhi työskentelee LGBTI+-nuorten ohjaajana. Heidän persoonansa ja läsnäolonsa ovat kaksi pilaria, jotka muodostavat läpileikkaavan, kuta kuinkin symmetrisen rakenteen elokuvalle – ensimmäinen osa on Alicen, toinen Edhin. Heidän eroavaisuutensa luovat miellyttävää dissonanssia: Alice on melko ujo ja vakava, mikä tekee hänestä huokuvasta lämmöstä erityisen, kun taas Edhi on kuplivampi, eloisa ja riemullista energiaa ryöppyävä, kontrastina surulliselle tavalle, jolla maailma kohtelee häntä ja hänen siskojaan. Alice on kissaihminen, Edhi koiraihminen.

Molemmat päähenkilöt nähdään elokuvassa tiloissa, joita kuvaisin yksityiseksi, julkiseksi, tavoitteelliseksi ja jaetuksi. Alussa Alice nähdään kadulla, sitten kotonaan, hänen yksityisessä tilassaan. Hänen asuntonsa näyttäytyy pienenä ja askeettisena. Hän jakaa sen kissansa kanssa. Hänen julkiset tilansa ovat elokuvastudio, eri kuvauspaikat ja ulkotilat näiden eri paikkojen välillä. Alicen tavoitteellinen tila on tanssistudio; hän oli tottunut ajattelemaan, että ei pystyisi ikinä tanssimaan, ja elokuvan ajan nähdään, kuinka hän ottaa askelia kohti tanssimista. Hänen tanssinsa on kaunista itsessään, mutta ehkä erityisesti koska se tuntui hänestä mahdottomalta.

Tilat esitellään suurin piirtein tässä järjestyksessä. Tila, jonka päähenkilöt jakavat, on naisten kylpylä. Edhin tavoitteellinen tila on homomiesten kuoro, johon hän liittyi löytääkseen yhteisön, ja jäi vaikka tajusi olevansa nainen, ei homomies. Hänen julkinen tilansa on myös elokuvastudio, mutta siellä hän on vain vierailijana haastatteluissaan. Edhi nähdään myös työssään, neuvomassa queer-nuoria verkon kautta. Edhin yksityinen tila on asunto, jota hän remontoi äitinsä kanssa, sekä ulkotilat maaseudulla, jossa hänen isänsä asuu. Hän unelmoi talosta maaseudulla, jossa voisi asua perheensä kanssa.

Nämä tilat säilövät elokuvan tapahtumia. Tiloissa on myös säiliöitä. Alice kiinnittää huomion kylpylän pukukaappien päällä oleviin koreihin. Ne vaikuttavat olevan täynnä kosmetiikkatuotteita, eräänlaisia naisellisen ulkomuodon teknologioita. Alice nähdään myöhemmin isossa varastossa keräilemässä laatikoita työnnettävän trukin kyytiin. Katsojalle ei kerrota, mitä laatikoissa on, mutta ympäristö vaikuttaa hyvin maskuliiniselta. Voi olla, että kyse on valaisulaitteistosta. Alice vie laatikot ulos ja istuu alas, kumartuen pitelee päätään samalla, kun hänen kertojanäänensä puhuu siitä, kuinka hän sai potkut elokuvatuotannosta transfobian takia. Hän pohtii, kuka hän on, mistä hän pitää, ja mitä vihaa.

Näin ohjaajan oman version elokuvasta. Eri tilat ja kohtaukset ovat kuin veteen tiputettuja kiviä, joiden väreet kohtaavat väreitä, jotka syntyvät muista kivistä, myöhemmin tiputetuista mutta tarpeeksi läheisistä, että väreet ehtivät limittyä. Elokuva kulminoituu kohtaukseen, jossa nämä kaksi transnaista ovat naisten kylpylässä. Kohtaus ajoittuu elokuvan keskivaiheille, nivoo naisten tarinat yhteen ja tihkuu molempien kertomusten puolelle.

Naisilla on hyvin erilainen suhde kylpylään. Alice toteaa vakuuttuneena, että tämä on hänen ensimmäinen ja viimeinen kertansa kyseisessä paikassa. Ohjaaja kysyy, miksi se olisi viimeinen kerta. Alice vastaa, että vierailu olisi liian pelottavaa, ja väärinsukupuolittamisen todennäköisyys liian korkea, että hän uskaltaisi edes yrittää. Ja vaikka hän pääsisi sisään, häntä huolettaisi, että muut naiset puhuisivat hänestä.

Alice on tilassa valaisijana. Kun Edhi nähdään ensimmäisen kerran valkokankaalla, häntä ei esitellä, ja vasta myöhemmin tajusin, kuinka nerokas leikkausratkaisu se oli. Hän on vain nainen kylpemässä, ja Alice valmistelee valaisua, jotta työryhmä voi alkaa kuvata häntä. Vasta myöhemmin paljastuu, että tuotanto, jossa Alice työskentelee, on tämä elokuva, ja että kylvyssä valaistava nainen on toinen päähenkilöistä.

Elokuva kasvaa keskustastaan molempiin suuntiin, loppuun ja alkuun. Kohtausten järjestystä voisi vaihtaa, ja ilmeisesti elokuvasta onkin olemassa versio, jossa naisten tarinat ovat vastakkaisessa järjestyksessä. En päässyt näkemään tätä toista versiota.

Elokuvassa korostetaan tarpeettomasti sukuelinkirurgiaa, joka on, tietenkin, yksi valtava transtrooppi, pääasiassa uteliaiden cis-ihmisten kaipaama. Elokuvan rakenteen nerokkuus, kuvauksen kauneus ja päähenkilöiden vastaansanomaton karisma latistuvat kuluneen kysymyksen äärellä: ”oletko käynyt Leikkauksessa?” Ilmeisesti Etelä-Koreassa sukupuolen vahvistamisen edellytyksenä on sukuelinten korjausleikkaus, mikä toki tekee siitä laillisesti välttämättömän ja vaikuttaa siihen, millainen merkitys sillä on tytöille.

Elokuvassa seurataan Edhiä Thaimaahan, jossa hän menee Leikkaukseen. Myöhemmin useassa kohdassa hänet nähdään tekemässä dilataatiota eli laajennushoitoa. Myös Alice nähdään gynekologin pakeilla puhumassa dilataatiosta. Hän sanoo lopettaneensa sen, koska ajattelee olevansa liian vanha deittailemaan, joten hänen vaginansa avautumisella ei ole niin väliä. Hän on pikkuhiljaa luopunut toivosta, kun taas Edhi pitää kiinni siitä. Kaipa vaginoplastia ja dilataatio ovat metaforia tilan avautumiselle ja kamppailulle sen aukipitämiseksi. Pohdin, mitä pitäisi ajatella etiikasta näin voimakkaasti yksityisen asian käyttämisestä metaforana.

Elokuva leikkii peilikuvilla. Alicen kasvut heijastuvat kylpylän väreilevässä vedessä, Edhi pyyhkii höyryistä peiliä nähdäkseen kasvonsa. Katuvalot heijastuvat märässä asfaltissa, kun Alice kävelee lumisateen leijaillessa, ja Alicen kännykkä heijastuu hänen laseihinsa, kun hän katselee siltä balettia. Valon heijastukset ovat, tietysti, mistä filmillä olevat kuvat konkreettisesti muodostuvat. Alicen työ valaisijana tuo Edhin näkyväksi, ja myös hänet itsensä. Toivoisin, että tämä transkatse olisi elokuvassa pääosassa, ei cis-katse jota ohjaajan tungettelevat kysymykset edustavat.

Taide voi olla avuksi toisen kokemuksen ymmärtämisessä. Palataan siihen, mitä Alice alussa sanoi kissalleen – jos ymmärtäisit, mitä sanon, olisit ihminen. Ehkä elokuva auttaa katsojaa, joka ei ole transnainen Etelä-Koreasta, ymmärtämään edes vähän, millaista on olla transnainen Etelä-Koreassa. Tai ehkä se vain näyttää hetken kahden erityisen, kauniin, kipuilevan, rakastavan, vaillinaisen ja loputtoman tärkeän naisen elämästä.

Camille Auer on turkulainen media/performanssitaiteilija, kirjoittaja ja kulttuurikriitikko, joka asuu toistaiseksi Helsingissä. Hän rakastaa kovien faktojen sotkuisuutta ja homojen lintujen ajattelemista. Tällä hetkellä Camille ennakoi asioiden ennakoimattomuutta. Hän on pitänyt kahdeksan yksityisnäyttelyä, osallistunut museonäyttelyihin ja esittänyt töitään kansainvälisesti. Hänellä on yksityisnäyttely Sinne -galleriassa vuonna 2026 ja hänen esitysteoksensa Ruff Knowledge kiertää kansainvälisiä festivaaleja.

Artikkeli on julkaistu yhteistyössä Moving People & Images Journalin kanssa.