We see you King – ulos häpeästä kohti uudenlaisia tarinoita

toukokuu 5, 2021

Tilastojen mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on häviävän pieni rooli suomalaisissa elokuvissa ja sarjoissa. Jani Toivola kirjoittaa Moninaisuus elokuva-alalla -sarjan artikkelissa, kuinka turvallisemmat tilat erilaisille tekijöille voivat vapauttaa luovuuden ja mahdollistaa uudenlaista kerrontaa.

Kirjoittaja: Jani Toivola
Kuva: Pietari Purovaara

Selailen Instagramia Oscar-gaalan jälkeisenä aamuna. Olen juuri saattanut 7-vuotiaan tyttäreni kouluun. Törmään kuvaan avoimesti homoseksuaalista brittinäyttelijästä Colman Domingosta Oscar-gaalan punaisella matolla. Hän on pukeutunut päästä varpaisiin purppuran punaiseen asuun. Kuvan on julkaissut alusta, joka nostaa esille erityisesti mustia ja ruskeita homomiehiä ja miesten välistä rakkautta. Kuvan yhteyteen on kirjoitettu ”We see you King”.

Liikutun kuvasta, sen tekstistä ja siihen liittyvästä solidaarisuudesta. Kuinka ihmiselämä on oikeastaan totta vasta silloin kun sillä on kuvasto ja sanat. Ja että niiden kaiken kattavan arvon ymmärtävät ehkä kirkkaimmin he, jotka ovat kokeneet myös sen miltä tuntuu, kun sanoja ei ole. Kun kuvat puuttuvat.

Tunnen itsekin tulevani näkyväksi katsoessani kuvaa, vaikka sen todellisuus on kaukana omastani. Se onnistuu silti tulemaan lähelle. Näyttämään, että musta homous onkin jotakin kunnioitettua, voimakasta ja keskiössä olevaa. Että se ei ole yksin tai teoreettista, vaan sillä on oma tarina kerrottavanaan.

Kuva muodostaa hetkellisen ikkunan kuvan kohteen ja ympäröivän maailman välille. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka asettuvat kuvan taakse. Osaksi yhteisöä. Erityisesti niitä, joiden elämästä kuva tavalla tai toisella kertoo. Mietin muutosta ja elämän vapautumista ja siitä vapaudesta syntyviä uusia tarinoita, jotka auttavat jäsentämään ja purkamaan menneisyyden vaientamista. Siihen liittyvää häpeää ja sen muovaamaa kapeaa peilikuvaa elämästä. Tarinoita, jotka sanoittavat uusia näköaloja kohti tulevaisuutta. Ja kuinka se on aina ollut yksi taiteen tärkeistä tehtävistä.

Vastaavia kuvia on nykyään jo enemmän ja silti ei tarpeeksi. Alkaa olla myös tarinoita kuvien takana. Elokuvia ja televisiosarjoja, jotka kertovat kaltaisteni ihmisten elämästä. On sekä tarinoita että tekijöitä, jotka ovat avoimesti osa hlbtiq-yhteisöä. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että lähes poikkeuksetta joudumme edelleen etsimään noita tarinoita Suomen rajojen ja kielen ulkopuolelta. On edelleen harvinaista, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tarinat olisivat osa laajempaa kulttuurista sielunmaisemaamme.

AUDIOVISUAL PRODUCERS FINLAND eli APFI julkaisi lokakuussa 2020 elokuva- ja tv-alan diversiteettiä käsittelevän tilastollisen tutkimuksen, joka tarkastelee roolitusta ja eri vähemmistöryhmiä vuonna 2019 ensi-iltansa saaneissa kotimaisissa fiktiivisissä elokuvissa ja tv-sarjoissa. Tilaston on koonnut Metropolian ammattikorkeakoulun elokuvan ja television tutkinto-ohjelman opiskelijat. Toteutuksesta ja analyysistä vastaa Milja Nieminen.

Tilastosta käy ilmi, että vuoden 2019 elokuvissa ja tv-sarjoissa yhteenlaskettuna valkoiset cis-sukupuoliset, heteroseksuaalit ja vammattomat hahmot muodostivat 90,6 % kaikista roolihenkilöistä. Jäljelle jäävästä osuudesta 6,3 % olivat BIPOC-hahmoja, 2,3 % seksuaalivähemmistöjen edustajia, 0,07 % sukupuolivähemmistöjä ja 0,4 % vammaisia hahmoja. Suurin osa tarjolla olleista rooleista oli pienrooleja, joilla oli vain vähän kohtauksia tai repliikkejä, eikä merkittävää vaikutusta kokonaisnarratiiviin. Hahmojen tarinat olivat useimmiten vahvasti vallitsevien stereotypioiden mukaisia ja vähemmistötaustalla oli merkittävä vaikutus hahmojen tarinoihin.

Tilaston lukemat ovat hyvin yksiselitteisiä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen osuus kaikista rooleista oli yhteenlaskettuna 2,37 %. Viime tai kuluvaa vuotta tarkastellessa on mahdollista, että pientä edistystä on tapahtunut, mutta uskaltaisin väittää, että se ei ole vielä merkittävää. On myös hyvä muistaa, että identiteetti harvoin koostuu vain yhdestä ominaisuudesta, joka osaltaan lisää näkymättömyyden kerroksia.

KYSE EI TIETENKÄÄN OLE vain yksittäisistä roolihenkilöistä vaan laajemmin siitä, millaisia tarinoita me kerromme ja kenen suulla. On kyse tekijyydestä ja toimijuudesta niin kameran edessä kuin sen takana. Tahtotilasta luoda systemaattisia askelia muutokselle. Vastaukseksi ei riitä, että kaikenlaisille tarinoille ollaan avoimia. Ja että ala on kyllä aina kiinnostunut hyvistä tarinoista. On myös tiedostettava, että käsityksemme kiinnostavista ja kertomisen arvoisista tarinoista on nykytilan muovaama.

Mistä aloitetaan, kun ei ole vielä kerrottu hädin tuskin mitään? Pääsääntöisesti meidän käsityksemme ja mielikuvamme rakkaudesta, parisuhteesta, aikuiseksi kasvamisesta, vanhentumisesta, huumorista, pelosta, kivusta ja kuolemasta on määrittynyt heteronormin kautta. Kiinnostavaa on pohtia, millaisia mahdollisia vaikutuksia sillä on myös itse kerrontaan ja sen lainalaisuuksiin, kun pöytään tulee uusia tarinoita, tekijöitä ja näkökulmia.

Näyttääkö rakkaus, aviokiriisi tai uusioperheen kipuilu samalta, jos keskiöön tuodaan vähemmistön näkökulma? Millaista kokemusta ja pääomaa tulee olla niillä, jotka valintoja tekevät ja tarinoita kehittävät, jotta uutta pääsee syntymään? Rehellistä ja kokonaisvaltaista kerrontaa, joka ei vain täytä vaadittuja sarakkeita, vaan kestää myös syvyydessään vertailua muuhun tuotettavaan sisältöön.

Matka niihin pöytiin, joissa päätöksiä tehdään, on monelle vielä huomattavan pitkä ja kynnys korkea. On vaikea luottaa, että niillä, joilla on valtaa, on myös aitoa ymmärrystä ja tahtoa, ja että on ylipäätään lupa astua huoneeseen. Miten tuottaja lukee kahden miehen välistä rakkaustarinaa? Tunnistaako hän sen kirkkaimmat huomiot ja sävyt ihmisyydestä? Uskooko hän laajemman yleisön kiinnostukseen?

Tämä kaikki kytkeytyy myös ajatukseen turvallisesta tilasta. On uskallettava tarkastella niitä ympäristöjä, joissa tällä hetkellä kehitetään ja tehdään tv-sarjoja ja elokuvia. Ovatko ne avoimia, mahdollistavia ja turvallisia kaikille? Millaista on astua sisään tuotantoyhtiöön vaikkapa transsukupuolisena kirjoittajana? Turvallisuuden toivetta ei kannata pelästyä. Kyse on puhtaasti siitä, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvät edellytykset tehdä taidetta itsestään käsin. Senkin jälkeen ympärille jää vielä paljon epävarmuutta. Se on osa luovaa tekemistä. Silloin olemme kuitenkin kaikki lähtökohtaisesti samalla viivalla.

Still-kuva sarjasta Pose

Sarjasta POSE / HBO Nordic

ON OLLUT KIINNOSTAVAA SEURATA amerikkalaisen avoimesti homoseksuaalin tuottajan Ryan Murphyn uraa ja kuinka hänestä on viime vuosina tullut yksi Hollywoodin vaikutusvaltaisimmista tuottajista. Hän nousi aikanaan laajempaan tietoisuuteen Glee-sarjan myötä ja on sen jälkeen tuottanut ja kehittänyt lukuisia menestyksekkäitä tv-sarjoja. Useimpien hänen kehittämiensä sarjojen keskiössä on tavalla tai toisella vahvasti hlbtiq-yhteisö sekä laajempi queer-kulttuuri ja sen eri ilmiöt ja viittaukset, joista hän ammentaa ja jonka tarinoita hän kertoo.

Hänen kaltaisensa toimijan ansiosta on moni tarina kerrottu ensimmäistä kertaa ja myös historiaa on tarkasteltu uudessa valossa. Hänen kehittämänsä POSE-sarja kertoo 80-luvun New Yorkista ja ballroom-kulttuurista ja myös HIV:n rantautumisesta Yhdysvaltoihin ja sen ajan politiikasta. Sarjan keskeisissä rooleissa nähdään useampi transsukupuolinen näyttelijä, kuten myös kameran takana.

Tuotanto on monella tapaa esimerkki uudenlaisesta tekijyydestä ja ennen kaikkea uusista mahdollistavista rakenteista ja siitä, kuinka pitkälle voidaan päästä jo pelkästään yhden ihmisen vahvan vision ja tahdon siivittämänä. On ollut huikeaa nähdä, kuinka sarjan näyttelijät ja muut tekijät ovat siirtyneet myös muihin tuotantoihin ja näin vahvistaneet entisestään jalansijaansa Hollywoodissa.

Olen itse taustaltani näyttelijä ja huomasin jo urani alussa, että jouduin tekemään näyttelijänä usein muita enemmän töitä. Vaade ei tullut ulkopuolelta vaan itseni sisältä. Minuun oli juurtunut käsitys miessukupuolesta ja miesnäyttelijästä lavalla, joka on aina ja poikkeuksetta heteroseksuaali. Tietty heteromaskuliinisuus tuntui olevan kaiken tekemisen lähtötila ja olettamus. Ajattelin, että ennen lavalle tai kameran eteen astumista minun täytyy ensin häivyttää itsessäni kaikki, mikä viittaa homouteen, omaksua sen päälle mahdollisimman “heteromaisia“ eleitä ja maneereja, ja vasta sen jälkeen rakentaa itse rooli.

Tehtävä oli mahdoton ja silti koin, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. Toimin tänä keväänä erään miesnäyttelijän maisterin tutkinnon opinnäytteen tarkastajana, jossa hän pohti erittäin ansioituneesti samaa tematiikkaa ja vallitsevista normeista vapautumista. Missä kaikkialla meillä onkaan mahdollisia olettamuksia ammattilaisuudesta, joka on esimerkiksi heteroa ja valkoista?

OLEN KYLTYMÄTÖN ROMANTIKKO JA rakastanut romanttisia komedioita niin pitkään kuin muistan. Kerta toisensa jälkeen olen elänyt nuo suuret tunteet valkokankaalla miehen ja naisen välisen rakkauden kautta. Pitkään en osannut sitä edes kyseenalaistaa. Häivytin itseni ja eläydyin suuriin tunteisiin ikään kuin ne eivät aivan suoraan koskisi minua.

Ne muutamat miesten välisestä rakkaudesta kertovat elokuvat, joita olen nähnyt, ovat olleet sisuskaluja myllääviä kokemuksia. Harvinaista herkkua, mutta toteutumisen hetkellä niin täyttä ja runsasta. Kun on koko elämänsä opetellut ihmisenä olemista niiden kautta, jotka eivät muistuta sinua, tulee muiden tarinoista silti peilikuva itseen, vaikka peilikuvasta katsoo joku toinen. Ihminen on silloin helposti vieras ja etäinen sekä itselleen että vastaantulijoille.

Kaiken keskellä tunne on ristiriitainen. Toisaalta haluat nähdä tarinoita ja ilmentää elämää, joka kertoo muustakin kuin homoudesta. Ja samalla kaipuu nähdä itsensä ja oma elämänsä on valtava. Kaipaan suoraa dialogia tarinan ja itseni välille. Kaipaan osallisuutta yhteiseen kulttuuriimme ja sen sielunmaisemaan. Osallisuutta kerronnassa ja kuvastossa. Kaipaan tarinoita, jotka kertovat hlbtiq-yhteisön tarinaa. Käyvät läpi myös sen historiaa ja kipupisteitä. Näyttävät sen omaleimaisuuden ja toisaalta sen arkisuuden. Vaikka sitten sen homomiehen raahaamassa uneliasta lastaan kouluun liian aikaisin aamulla. Äreänä ja elämästä rasittuneena.

Jani Toivola on näyttelijä, kirjailija ja juontaja.