Jaana Puskala unelmatyössään – kansainvälisen osaston päällikkö läksiäishaastattelussa

Kansainvälisen osaston päällikkö Jaana Puskala on yksi elokuvasäätiön pitkäaikaisimmista työntekijöistä: neljälle vuosikymmenelle yltänyt pesti alkoi vuonna 1990 tiedotus- ja festivaalitoiminnan sihteerinä. Kesän jälkeen Jaana pääsee jakamaan ansaittuja eläkepäiviään Itä-Helsingin ja Albanian kotien välillä.

Teksti: Marjo Pipinen
Kuva yllä: Lasse Lecklin, Suomen elokuvasäätiön kesäjuhla 3.6.2026

Miten alun perin päädyit elokuva-alalle ja elokuvasäätiöön töihin?

Huomasin, että minulla ja Otto Suurosella on sama tausta: ollaan molemmat aloitettu talkoolaisina Sodankylän festivaalilla. Olin toisilla tai kolmansilla festivaaleilla töissä vierasinfossa.

Tapasin siellä Tykkyläisen Kirsin, jolla oli käynnissä headhunttaus. Hänen assistenttinsa Arja Aarnio oli lähdössä syksyllä pois. Siinä oli välikäsiä, jotka sitten sanoivat, että tuo Puskalan Jaana on ilmoittanut, että on käytettävissä johonkin mukavaan elokuva-alan hommaan. Mä olin silloin töissä Vantaan kaupungin kulttuuritoimessa, jossa oli legendaarinen Timo Aarniala elokuvasihteerinä.

Kirsi kävi mun työtodistuksia läpi ja innostui valtavasti, kun huomasi, että olin ollut Hattulan B-mielisairaalassa töissä!

Mitä elokuvamuistoja sulla on ajalta ennen työuraa?

Ainakin lukioaikana kävin aktiivisesti Hämeenlinnan elokuvakerhossa, joka esitti hienoja klassikkoja, Renoirin Suurta illuusiota ja tuommoista. Kävin Oriveden opiston ja olin yhden kesän Janakkalassa näyttämässä lapsille 16-millisellä elokuvia, joita tilattiin Elokuvakontaktista. Osaan edelleen ajaa 16-millistä, meiltä löytyy projektoreita kotoa.

Berliinin elokuvamarketissa 2003

Millaista työ oli urasi alkuaikoina?

Silloin sisääntuloaulassa oli sellainen laite kun telex, jolla oltiin Itä-Eurooppaan yhteydessä. Neuvostoliittohan romahti niinä vuosina. Oli silloin kyllä tullut jo myös faksi, joka oli hirveän mullistava asia.

Ja mehän liikuteltiin niitä 35-millisiä leffakeloja. Niitä oon kyllä elämäni aikana erinäisiä tuhansia kiloja kanniskellut. Puolitoistatuntinen elokuva painoi yli 20 kiloa.

Oliko silloin jo festivaaleilla pohjoismaista yhteistyötä?

Oli kyllä, 90-luvulla se oli jo vakiintunut. Siihen aikaan oli kiertävä pohjoismainen elokuvafestivaali, josta mäkin oon päässyt osalliseksi. Ehkä ikimuistoisin reissu oli Grönlantiin, se oli helkkarin hauska. Missasimme jatkolennon ja Suomen delegaatio, eli minä, Olli Saarela ja Pekka Milonoff saavuimme Nuukiin ambulanssihelikopterilla.

Ja Norjan Kautokeinossa oltiin, se oli myös ihan mielettömän hieno matka. Me oltiin esimerkiksi saamelaishäissä.

Millaisia elokuvafestarit oli silloin alkuaikoina?

Jury-hommissa Mannheim Heidelbergin festivaalilla 2002

Ne on kyllä jotenkin ammattimaistuneet ja siistiytyneet todella. Ihmiset oli ehkä spontaanimpia ja heittäytyvämpiä, oli rennompi ilmapiiri kaikenlaisessa kanssakäymisessä.

Mutta en mä tiedä, onko tämän duunin sisältö muuttunut miksikään. Tavataan ulkomaisten festarien ihmisiä ja kerrotaan heille tulevista leffoista. Se on muuttunut, että leffoista puhuminen on siirtynyt aikaisempaan vaiheeseen. Nykyään jutun aihe on jo se, kun Juho Kuosmanen on saanut juuri rahoituksen uudelle leffalleen. Ei tällainen ollut 90-luvulla vielä uutisaihe.

Mitä ajattelet suomalaisen elokuvan kansainvälisestä noususta työvuosiesi aikana? Kaurismäet olivat jo aloittaneet uransa, kun tulit säätiöön.

Mä olen sitä sukupolvea, jolle vuoden 1982 Arvottomat [ohj. Mika Kaurismäki] oli käänteentekevä sukupolvikokemus. Oltiin sitä Oriveden opistosta isolla opiskelijaporukalla Tampereella katsomassa. Kun se elokuva alkoi Anssi Tikanmäen uudelleensovitetulla Finlandialla, luulen, että kaikki tajusi, että nyt tapahtuu jotain erilaista. Se on yksittäinen elokuvakokemus, josta kirkkaimmin muistan sen fiiliksen.

Näen, että mun duuni oli järjettömän paljon helpompaa kuin esimerkiksi norjalaisilla kollegoilla silloin, koska jokainen leffa-alan ihminen tiesi jo silloin 90-luvun alussa Aki Kaurismäen ja että hän tulee Suomesta. Suomalaisella elokuvalla oli joku konteksti.

En väitä, että se olisi aina ollut hyvä asia. Jotkut seuraavat tekijät koittivat kovastikin pyristellä irti niistä mielikuvista, mutta ei enää nykyään. Oli aika, jolloin ei haluttu profiloitua Kaurismäen veljeksiin.

Tähän liittyy hauska anekdootti 90-luvun alkupuolelta. Me saatiin silloiselta Saksan-suurlähettiläältä kirje, jossa hän selitti hyvin närkästynein sanankääntein, että ettekö te voi siellä elokuvasäätiössä tehdä jotain estääksenne näiden kamalien Kaurismäki-elokuvien levittämisen. Kun niitä tulee nykyään jo tv:ssäkin! Että me ollaan tehty täällä lähetystössä töitä modernin länsimaisen Suomi-kuvan eteen ja nämä elokuvat katsovat taaksepäin.

Sen suurlähettilään on täytynyt olla ihan valtavan tuohtunut, katsottuaan ehkä Tulitikkutehtaan tytön (1990). Jos 90-luvulla tuli hyvään katseluaikaan elokuva televisiosta, niin kyllähän sen näki aika moni ihminen.

Kerroin tämän jutun pari vuotta sitten Lyypekissä, kun Kati Outinen sai elämäntyöpalkinnon, ja nykyinen suurlähettiläs meni ihan pähkinöiksi. Että mistä tämä kirje voidaan jäljittää, aivan mieletön juttu!

Future North -keskustelussa Lyypekin elokuvajuhlilla 2024. Kuva: Christine Rudolf / Nordische Filmtage Lübeck.

Mitä ajattelet ylipäänsä Suomen maakuvatyöstä? Elokuvasäätiön kansainvälinen osasto tekee yhteistyötä ulkoministeriön kanssa näissä kuvioissa.

Kyllähän ne on tajunneet, meidän lähetystöille koostaman elokuvapaketin kautta, miten valtavan kätevä väline elokuva on. Sillä voi edistää monenlaisia asioita. Elokuva on vahva propagandaväline, jolla voi edesauttaa tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta, ekologisia arvoja.

Esimerkiksi Unkarissa meidän yhteistyökumppani Finnagora on panostanut monimuotoisten elokuvien esittämiseen heidän vuosittaisella elokuvaviikollaan. En nyt väitä, että sen ansiosta Orbán on kammettu vallasta, mutta haluaisin uskoa, että elokuvilla voi vaikuttaa.

Mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen, että suomalainen elokuva on noussut kansainvälisesti merkittäväksi? Muut kuin Kaurismäki.

Pienten kielialueiden ja kansakuntien voimavara on, että me tajutaan yleensä jo aika aikaisessa vaiheessa, että meidän on pakko hakeutua ulkomaille, pärjätäksemme ja kehittyäksemme. Suomalaisissa tekijöissä ja tuottajissa on näkynyt viime aikoina, että he hakeutuvat ulkomaille kouluttautumaan, tapaamaan kollegojaan, pyrkivät tekemään yhteistuotantoja. Täällä ei todellakaan olla missään umpiossa. Opitaan eri maiden työtavoista ja erilaisilta ihmisiltä asioita.

Tuleeko sulle mieleen urasi varrelta jotain tiettyjä onnistumisia? Missä kohtaa on tuntunut, että nyt noustaan seuraavalle askelmalle.

Aina kun joku elokuva tulee valituksi jollekin todella hyvälle isolle festivaalille, eikä ehkä ihan ole osattu arvata, että näin käy. Viimeisimpänä esimerkkinä on Haapasalon Allin Tytöt tytöt tytöt (2022), joka pääsi Sundanceen. Me oltiin tehty vuosia töitä, että sinne joku pääsisi. Sitten kun joku yksittäinen tekijä ja elokuva tulee huomioiduksi, se on poikkeuksellisen ihanaa.

Vastaavasti on ollut pettymyksiä, kun on ollut kaikki merkit ilmassa, että tämä menee, mutta sitten joku sanoo, että ei tämä toimi.

Festivaaleja on kuitenkin paljon, että ei se ikinä ole vain yhden valitsijan mielipiteestä kiinni.

Näin on.

Kansainvälinen osasto elokuvasäätiön 50-vuotisjuhlissa 2020: Arttu Manninen, Suvi Railo, Jaana Puskala ja Jenni Domingo. Kuvasta puuttuu Otto Suuronen. Kuva: Lasse Lecklin.

Mistä olet pitänyt eniten työssäsi?

Tykkään olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Sitten tässä työssä on pakko pitää matkustamisesta, ja pidän erilaisista kulttuureista. Täähän on oikein unelmatyö. Oon kokenut etuoikeutena, että on saanut tehdä tällaista duunia mukavien työtovereiden kanssa ja ihanien alan ihmisten kanssa. Ja että heidän kanssaan on saanut matkustaakin!

Muistan, että jostain matkasta Jörn Donnerin kanssa oot puhunut.

Joo, se meidän Pohjois-Makedonian reissu oli hyvin jännittävä. Manaki Brothers -festivaalilla oli Kuulustelu (2009). Se on kuvaajien festivaali ja keskittynyt nuoriin elokuvantekijöihin. Se oli festivaalijärjestäjille pieni yllätys, että kumpikaan heistä, ohjaaja Donner tai kuvaaja Pirjo Honkasalo, ei ollut varsinaisesti nuorisolainen.

Festarijohtaja kertoi myös, että festivaalijärjestelyt oli alkaneet sillä, että piti maksaa edellisen vuoden maksamattomat sähkölaskut. Siinä aika hyvin tajusi, että kaikilla ei ole ihan samanlaiset lähtökohdat.

Turkkilaisella kurdialueella järjestetty Festival on Wheels on jäänyt mieleen, siellä oli aika uskomatonta. Ihan oma lukunsa oli meidän leffaviikko Iranissa. Ohjelmiston kokoaminen oli haastavaa. Reetta Aallon ja muiden vieraiden kanssa suoritimme viikossa kolme kaupunkia, juuri ennen koronaa syksyllä 2019.

Silloinen Iranin-suurlähettiläs Keijo Norvanto on todellinen leffafriikki. Hän kävi esimerkiksi Sodankylässä festivaaleilla, ja yksi päivä pölähti tänne ja kysyi, voitaisiinko kuvitella Iraniin tapahtumaa. Uskoni ulkoministeriön touhuihin palasi sen ihmisen ansiosta.

Tuleeko mieleen muita tärkeitä yhteistyökumppaneita?

Jos siis puhutaan huippureissuista, niin Venäjä-yhteistyö oli ihan oma lukunsa, ja se, miten sitoutuneita he olivat 30 vuoden ajan meidän Pietarin-pääkonsulaatissa suomalaisen elokuvan tapahtuman järjestämiseen. Esimerkiksi konsulaatissa pitkän uran tehnyt Vänskän Juha, jota tapasimme Jenni Domingon kanssa hiljattain. Aivan hirveän hauska reissu tehtiin esimerkiksi Matti Ijäksen ja Heikki Reivilän kanssa, kun Haaveiden kehä (2002) esitettiin Pietarissa.

Matti Ijäkselle muuten kiitokset ikimuistoisesta kirjavinkistä Akateemisessa kirjakaupassa! Kyseessä oli Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja.

Jengi kävi Pietarin elokuvaviikoilla katsomassa niitä elokuvia ja esitykset pidettiin ihanassa, vanhassa Aurora-teatterissa. Se on 400-paikkainen ja se oli useimmiten täynnä.

[Pietarin elokuvaviikko järjestettiin viimeistä kertaa 2019, eikä sitä ole uusittu ensin koronapandemian ja sittemmin Venäjän hyökkäyssodan takia.]

Entä onko ollut joitain erityisen vaikeita ajanjaksoja?

Kyllähän ne oli vaikeita aikoja, silloin kun mä tulin säätiöön. Oli vain Kaurismäet, ja joitain muita. 90-luvun alkupuolella kotimaisia elokuvia ei katsottu, mutta sitten tilanne muuttui, tuli Poika ja ilves (1998), Rukajärven tie (1999) ja muita.

Lempielokuvastani, Auli Mantilan Neitoperhosta (1997) mulla on samanlainen muistikuva kuin Arvottomista. Että miten joku voi tehdä tällaista? Koko tarinan kuljetus, juonenkäänteet oli sellaisia, että sitä vaan haukkoi henkeä. Leea Klemola on ihan uskomaton.

Se on äärimmäisen poikkeuksellinen elokuva, mutta sitten välillä on näitä ajankohtia, kuten nyt viime vuodet, jolloin tuntuu, että mikään ei mene. Että on enemmän normi kuin poikkeus, että se väylä festivaaleille on tukossa. En oikeastaan muista, että meillä olisi ollut näin tiukkaa kuin nyt. On tehty ihan kauheasti töitä yksittäisten elokuvien kanssa ja sitten on vuoden päivät odotettu, että lanseerausfestari löytyisi.

Tuntuuko siltä, että myös elokuvantekijät on kunnianhimoisempia ja haluaa ulkomaille enemmän kuin aiemmin?

Joo, koska tietävät enemmän ja se on aika monilla lähtöoletus – poissulkien ihan puhtaasti kotimarkkinoille tehdyt elokuvat. Mutta siis suurin osa on tarkoitettu myös kansainväliseen levitykseen, niin se on se kova paikka, jos sitä festaria ei löydy. Se onkin tämän työn yksi ikäviä puolia kertoa, jos niin käy.

Oon vuosien saatossa miettinyt, että joskus olisi voinut olla suorasanaisempi. Että tässä sun elokuvassa ei ole kauheasti sellaisia elementtejä, että löytyisi joku festivaali. Miten sen saa loukkaamatta sanoitettua? Me ollaan luotettu, että kun sitä festaria tai myyntiyhtiötä ei löydy, niin tekijät tajuavat sen itsekin. Ehkä joskus olisi voitu päästä helpommalla.

Kysymme, mikä elokuvassa on, yhdellä tai kahdella lauseella, se erityinen juttu. Mikä on se tulokulma, millä lähden vaikka Venetsian valitsijalle Elena Pollacchille selittämään, että tässä olisi huomionarvoinen teos? Että tähän kannattaa suhtautua vakavasti?

Harvoin tähän saa valmiiksi mietityn vastauksen. Pitäähän se juttu myydä niin, että uskot, että tässä on jotain spesiaalia. Ihan kiva ei riitä.

Neitoperho oli juurikin Venetsiassa ensi-illassa.

Katsoin sen taas hiljattain ja sanoin [tuottaja] Kaukomaan Terolle, että Neitoperho saattaa olla paras tässä maassa koskaan tehty elokuva. Tero kiitteli ja alkoi muistella sitä, että se oli suurin piirtein heidän kaikkien ensimmäinen pitkä elokuva. He sitten luulivat, että näin se tie huipulle on selkeä, kun ensimmäinen oli noin mieletön onnistuminen. Oli kuulemma myöhemmin tajunnut, että ei se tuottaminen aina niin helppoa ole!

Belgradin suomalaisen elokuvan viikko huhtikuussa 2026. Kuva: Marko Risović.

Palaan vielä pohjoismaiseen yhteistyöhön, joka on tiivistynyt viime vuosina. Miten kuvailisit sen merkitystä nyt tänä päivänä?

Me oltiin pitkään jotenkin niin kuin sivuluiskalla, pikkuserkku. Mutta sitten on tullut näitä vuosia, kun Cannesin kilpasarjan ainoa pohjoismainen elokuva on Suomesta. Ollaan lähennytty. Ja 30 vuoden sinnikkään urputtamisen jälkeen, saatiin nimi Scandinavian Films vaihdettua neutraalimmaksi! [Yhteistyötä tehdään nykyään The Five Nordics -nimellä.]

Eli joissain asioissa mennään eteenpäin. Siellä on erittäin rakkaita kollegoja, sitä on oppinut tekemään erilailla ajattelevien ihmisten kanssa töitä. Vaikkei aina olla samaa mieltä asioista, yhteistä juttua löytyy.

Olit myös tovin European Film Promotionin hallituksessa.

Se on yhteistyö, josta olen nauttinut aivan suunnattomasti. Tiedän jo, että seuraajani [Jenni Domingo] kokee samalla tavalla. Sitä pitäisi osata hyödyntää vielä enemmän, kuuntelemalla toisten fiksuja ideoita ja mitä ihmiset muualla Euroopassa tekee. Toisilta oppiminen ja varsinkin toisen virheistä oppiminen on tikun nokkaan nostettava asia.

Siellä on myös ihmisiä, joita haluan vielä tavata. Jos löydän halvat lennot, lähden Prahaan kaljalle Markétan kanssa [Šantrochová Tsekin elokuvakeskuksesta].

Mitä terveisiä lähetät seuraajallesi ja alalle?

Työkavereilleni sanon, että tukekaa toisianne ja tehkää ahkerasti töitä.

Alan ihmisille huomio, jota oon miettinyt viime aikoina. Tapasin reilu viikko sitten nuoren, fiksun tuottajaopiskelijan. Kysyin, miten hän näkee oman työllistymisensä, kun eletään tällaista aikaa. Ette kai te vaan perustele omia firmoja? Johon hän totesi, että oon jo perustanut.

Jotenkin musta tuntuu, että meiltä puuttuu sellainen, että opiskeltaisiin kokeneempien, hyvien tyyppien johdolla esimerkiksi sitä tuottamista käytännössä. Tai mitä tahansa ammattia. Oon lukenut kaiken maailman elokuvaihmisten elämäkertoja, ja aika usein siellä toistuu se, miten paljon he ovat oppineet vanhemmilta ja kokeneemmilta. Ymmärrän, että halutaan tuottaa juuri omalla tyylillä elokuvia, mutta tuottamiseen liittyvät realiteetit saattavat yllättää.

Tälle talolle ja yleisesti haluan sanoa, että tähän maahan täytyy saada ja pian erityisraha, jolla laitetaan ensimmäisiä pitkiä fiktioita käyntiin. Meidän esikoisohjaajat on neljäkymmentävuotiaita ihmisiä. Mun mielestä ammattia pitää päästä harjoittamaan aikaisemmassa vaiheessa. Ohjaaminen on ammatti, jota ei opi kuin tekemällä. Se, että kaikki konkarit ja vasta-alkajat ovat samalla viivalla, ei ole reilua ketään kohtaan.

Mitä suunnitelmia sinulla on tuleville vuosille?

Aion opiskella Albanian kieltä ja kulttuuria. Oon aina tykännyt historiasta, ehkä opettelen Balkanin alueen historiaa. Ja yritän elää terveellisemmin. Luen lisää hyviä kirjoja ja katson hyviä elokuvia.

Jaana Puskala ja kansainvälisen osaston tuleva päällikkö Jenni Domingo Cannesin elokuvajuhlilla 2024. Kuva: Aaro Taina.