“Muutos on tarpeen” – Elokuvasäätiön väistyvän johtajan Lasse Saarisen haastattelu

Johtaja Lasse Saarisen 10-vuotinen kausi päättyy kesällä.

Teksti: Kalle Kinnunen
Kuva: Lasse Lecklin, Suomen elokuvasäätiön kesäjuhlassa 3.6.2026

Kymmenen vuoden aikana suomalaisen elokuvan olemus, kansainvälinen asema ja tekijäkunta ovat muuttuneet voimakkaasti. Huomattavia käännekohtia tai virstanpylväitä ovat metoo-ilmiö, ja sitä seurannut huomattava kasvu naisohjaajien määrässä pitkien elokuvien tekijöinä ja ennennäkemättömän runsaat kansainväliset läpimurrot sekä A-festivaaleille että laajaan ulkomaiseen levitykseen.

Yksittäisistä elokuvista ja tekijöistä esimerkiksi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet oli sekä ohjaajansa suurin menestys Suomessa että nappasi Cannesin elokuvajuhlilla kolmossijan eli Prix du Jury’n, Cannesin kilpasarjaan pääsi Juho Kuosmasen Hytti nro 6 ensimmäisenä Kaurismäkeä nuoremman suomalaisohjaajan teoksena, Alli Haapasalon ohjaama Tytöt tytöt tytöt valittiin ensimmäisenä suomalaisena näytelmäelokuvana koskaan Sundancen kilpasarjaan ja Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas saavutti Suomessa suurimman yleisömenestyksen sitten 1950-luvun.

Toisaalta alaa ovat ravistelleet sekä koronapandemia elokuvateatterisulkuineen että rahoituksen kaventuminen, jonka seurauksena Suomen elokuvasäätiön jaettavana olevat tuet ovat verrannollisesti heikommat kuin vuosikymmeniin.

Vuoteen 2023 asti Elokuvasäätiön rahoitus tuli korvamerkityistä veikkausvoittovaroista, nyt se tulee valtion budjetista. Säätiön määrärahat myöntää Suomen opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) perustuen lakiin valtion rahoituksesta elokuvakulttuurin edistämiseksi.

Lasse Saarinen aloitti Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtajana 2016, valittiin jatkokaudelle 2021 ja väistyy nyt seuraajansa Stuba Nikulan aloittaessa elokuussa 2026.

Lasse Saarinen, mitkä ovat olleet suomalaisen elokuvakentän muutossuuntia kahdella johtajakaudellasi?

Sen jälkeen, kun aloitin vuonna 2016, on meiltä euroina vähennetty tukivaroja vuositasolla noin kolme miljoonaa, mutta reaalisesti ollaan kahdeksan tai kymmenen miljoona jäljessä resursseista, joita silloin oli.

Kymmenen vuotta sitten Elokuvasäätiön varat riittivät kotimaisen elokuvan tukemiseen. Silloin jokainen hyvä hanke sai täältä tuotantotuen ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäistä kertaa on nyt tuntunut, että hyviä hankkeita jää rahoittamatta, koska tukemme eivät riitä.

Positiivinen muutos on kansainvälistyminen. Suomalainen elokuva koetaan ulkomailla nyt kiinnostavana.

Tänä vuonna Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjassa oli vain yksi pohjoismainen elokuva, Hanna Bergholmin Yön lapsi. Se osaltaan kertoo, että valmistuvien suomalaisten elokuvien valikoima on laajentunut. Genreleffoja on paljon enemmän kuin ennen, mikä on hyvä asia. Ne leviävät kaupallisesti maailmalle ihan eri tavalla.

Vuonna 2021 Cannesissa oli virallisissa sarjoissa kolme suomalaista elokuvaa, venäjänkielinen suomalainen elokuva (Hytti nro 6), maailman ensimmäinen somaliankielinen elokuva (Guled & Nasra) sekä Intiassa tapahtuva dokumenttielokuva (Invisible Demons – tuhon merkit). Jos valtio on sitä mieltä, että tätä alaa ei kannata riittävästi rahoittaa, on kansainvälistyminen ainoa keino eteenpäin. Tuo vuosi oli hyvä näyte, että kyllä me pystymme kansainvälistymään, kunhan tahtoa on.

Naiselokuvantekijät ovat olleet kansainvälistymismuutoksessa merkittävässä asemassa. Naistekijöiden esiin pääseminen tänä aikana on kokonaisuudessaan ehkä tärkein ja suurin muutos alan kannalta.

En tiedä kuinka paljon itselläni on siihen ollut vaikutusta, mutta säätiöllä on ollut.

Hallintojohtaja Niina Otva ja johtaja Lasse Saarinen tervehtivät vieraita säätiön kesäjuhlassa 2023. Kuva: Lasse Lecklin.

Kotimaisen elokuvan katsojaosuus Suomessa on kohonnut kansainvälisessä vertailussa todella korkeaksi. Prosentuaalinen osuus on noussut vielä korostuneesti, kun elokuvateatterien kokonaiskävijämäärä on hieman laskenut. Suomalaiset pitävät suomalaisesta elokuvasta, mutta näkyykö tässä kehityksessä Elokuvasäätiön ohjaus?

Erinomainen kotimaisten katsojaosuus perustuu varmasti monipuolisuuteen: on komediaa, lastenelokuvaa, sotaelokuvaa, vanhemman väen makuun olevia elokuvia. Menestykset voivat olla yllättäjiä, kuten 100 litraa sahtia. Säätiöllä on tärkeä rooli tämän kaiken mahdollistajana, ja paljon on kiinni tukiesittelijöiden kyvystä nähdä nousevien kykyjen potentiaali sekä ottaa riskejä.

Nykyiset ja heitä edeltäneet tukiesittelijät osaavat ajatella laajalla sihdillä sitä, mitä tässä maassa kannattaa tehdä. Olemme tietysti sen armoilla, millaisia hakemuksia saamme. Yhden vuoden sisällä ei tarvitse täyttää rukseja kaikista erityyppisistä leffoista, mutta kahden-kolmen vuoden perspektiivillä pyritään tarjoamaan jotain eri yleisöille.

Useimmiten tekeminen on kiinni siitä, saavatko tekijät muun rahoituksen kokoon. Mutta kyllä tukiesittelijät ymmärtävät työnsä tänä päivänä paremmin kuin joskus aiemmin. Se on tärkein syy menestykselle.

Tarjonta laajenee, kun tuottajat ja tekijät näkevät, että hyvin erityyppisille elokuville on mahdollista saada rahoitus.

Miltä suunnalta tulee eniten paineita Elokuvasäätiön johtajaa kohtaan?

Kaupalliselta puolelta. Sieltä otetaan jatkuvasti yhteyttä ministeriöön tai ministerille asti. Tekijäjärjestöissä on monenlaisia ja eri näkemyksiä edustavia elokuvantekijöitä, joten eivät ne lähde yhden asian vuoksi julistamaan. Kaupallisen puolen missio on taas selkeä.

Jos kysyy levittäjiltä tai elokuvateatterien omistajilta, tuemme aivan liian vähän kotimaisia komedioita. Olemme paljon pienemmistä jaettavista rahoista antaneet suhteessa selkeästi enemmän yleisöleffojen tuotantotuiksi kuin muiden Pohjoismaiden tuki-instituutit. Mutta yritystä riittää, ja heti kun Stuba valittiin, kesti tasan viisi minuuttia, että hän sai ensimmäisen lobbaustekstiviestin. Tiedän sen, koska istuimme työhuoneessani vierekkäin juttelemassa, kun tiedote lähti maailmalle.

Arthouse-tekijät ja esikoisohjaajat sanovat, että komedioille annetaan liikaa ja pitäisi mieluummin tukea uudenlaista tekemistä ja ajattelua. Minusta tukiesittelijät ovat onnistuneet tasapainottamisessa hyvin.

Tavallaan nuo vaikuttamisyritykset ovat on hassuja, koska ei minulla johtajana tai tuotantojohtaja Matti Pauniolla ole valtaa tukiesittelijöiden ratkaisuihin. Totuus toki on, että kyllä talon sisällä yleisellä tasolla keskustellaan paljonkin, millaista ja mitä pitäisi tukea.

Eli tehdään selväksi: johtajalla ei ole päätösvaltaa tietyn hankkeen tukipäätökseen?

Elokuvalain perusteluissa on kohta, jonka mukaan johtaja ei saa puuttua yksittäisen tukiesittelijän yksittäiseen esittelyyn, mutta hän voi kyseenalaistaa koko kierroksen päätökset. Uskoakseni se on takaportti puuttumiseen sellaisessa tilanteessa, jos joku täällä sekoaisi. Teoriassa niinkin voisi käydä.

Vastakkain ovat samat laidat kuin aina koko Elokuvasäätiön historiassa: populistinen katsojaluvut ensin -ajattelu ja taidekeskeisyys. Elokuvasäätiötä on usein myös vaadittu alan poliisiksi riitatilanteissa, jotka eivät sen lakisääteisiin tehtäviin kuulu. Kuinka stressaava pestisi on ollut?

Eri tahojen pyrkimykset ajaa omia etujaan pitää vain hyväksyä. Joka vuosi joku isompi kaupallinen yhtiö tulee itkemään, että meidän pitäisi varmistaa heidän elämänsä isommilla ja tiheämmillä tuilla. Tietenkin he tulevat, koska heidän tehtävänsä on pyörittää omaa yritystä.

Kun laineet löivät kovaa metoo-aikana, tuli juuri tämäntyyppisiä vaatimuksia, että meistä haluttiin elokuva-alan poliisia ja vartijaa.

Sen sanoimme moneen kertaan, että emme ole poliisiorganisaatio ja millä rahoilla me laittaisimme vahdin jokaiseen kuvausryhmään. Se olisi korkeintaan työsuojeluviranomaisten tehtävä.

Naisohjaajien ja -käsikirjoittajien osuus tuotantoon edenneiden elokuvien tekijöissä on kasvanut valtavasti parinkymmenen vuoden takaisesta. Muutos kiihtyi 2010-luvun lopulla. Miten epäsuhta kurottiin pois?

Naisohjaajille ja -käsikirjoittajille sekä naisten vetämille tuotantoyhtiöillekin vaadittiin pitkään kiintiöitä. Ymmärrän idean, koska silloin oli aivan selkeä vääristymä etenkin tuettujen ohjaajien sukupuolitilastossa.

Eräs syy vielä 2010-luvulla oli se, että 1980-luvulla ja vielä 1990-luvulla silloisen Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osastolle otettiin hyvin vähän naisia. Valitsijat olivat sellaisia. 2000-luvun alkupuolelta alkaen jako alkoi olla tasaisempi.

Vilpittömästi sanon, että kiintiöt olisivat olleet tyhmä juttu, koska sitten tukipäätöksiä olisi helppo dissata väittäen, että nyt ei annettu tukea parhaalle hankkeelle vaan kiintiöperusteisesti.

Nyt naisohjaajien osuus on 40–60 prosenttia joka vuosi, ja käsikirjoittajien aika tarkkaan 50 prosenttia. Naistuottajien ja naisohjaajien hakemukset muuten ovat paremmin kirjoitettuja kuin miesten keskimäärin, joten tasaantumista selittää myös se.

2024 oli poikkeusvuosi, mikä johtui taas siitä, että voimme myöntää tukea ainoastaan meille tarjottuihin hankkeisiin. Kaikki merkittävimmät naisohjaajat olivat silloin juuri tekemässä leffaa tai sarjaa, joten hakemuksia ei heiltä tullut. Tyhmästi emme ymmärtäneet tätä kertoa tilastojulkaisussa. Sen vuoden jakauma näytti pahalta ja tuli huutoa.

Uusi elokuvalaki astui voimaan 2019, ja se muutti Elokuvasäätiön tuenjakamisen prosessia ja hierarkiaa. Vaikuttiko se työnkuvaasi?

Elokuvasäätiön 50-vuotisjuhlat. Kuva: Lasse Lecklin.

Vuoden 2016 syksystä vuoden 2018 loppuun käytäntö oli, että tukiesittelijät toivat ehdotuksensa ja minä tein tukipäätöksen. Se tarkoitti, että suuri osa ajastani meni käsikirjoitusten ja hakemusten liitteiden lukemiseen.

Lakimuutoksen myötä päätökset on tehnyt tukiesittelijöiden näkemyksen perusteella Elokuvasäätiön hallitus. Sinänsä systeemi ei muuttunut. Säästyin itse vain siltä tehtävältä.

Hallitus saattaa olla esittelijöiden työstä vielä enemmän riippuvainen kuin itse olin, sillä hallitus on vähän kauempana elokuva-alasta.

Lain muutoksen syy tältä osin oli minun ja hallituksen saaman käsityksen mukaan se, että OKM:n hallintolakimies tulkitsi toimitusjohtajan olevan myönnettyjen tukisummien perusteella merkittävän julkisen vallan käyttäjä.

EU-tasolla merkittävän julkisen vallan käytön raja on 60 000 euroa, eikä merkittävää julkista valtaa saa käyttää yksi ihminen, ellei tämä ole virastopäällikkö. Koska elokuvasäätiö on itsenäinen julkisoikeudellinen säätiö eikä virasto, järjestelmä piti muuttaa.

Olemme yrittäneet saada OKM:n hallintolakimiehen tulkitsemaan, että edes alle 60 000 euron tuet menisivät toimitusjohtajan tai vaikka johtoryhmän kautta, ettei niillä rasitettaisi säätiön hallitusta. On naurettavaa, että joku 200 euron matka-apuraha menee hallituksen käsittelyyn. Kun hallitus joutuu perehtymään kymmeniin ja kymmeniin käsikirjoitustukiin, ei aikaa ja energiaa riitä kokouksiin, joissa puitaisiin isompia asioita.

Esimerkiksi elokuvasäätiön uusi strategia ja tavoiteohjelma pitäisi saada valmiiksi ja voimaan ensi vuoden alusta.

Johtaja-aikasi kuumia paikkoja oli varmasti viime syksy, kun hallitus oli leikkaamassa säätiön tukivarat puoleen. Leikkaus peruttiin, mutta mitä syksystä jäi käteen?

Se oli raskas kuusiviikkoinen. Kuulimme yhdeltätoista illalla budjettiriihen päätöksestä. Olimme kuitenkin valmistautuneet hyvin. Aamulla oli johtoryhmän kriisikokous. Viestintäpäällikkö Reetta Hautamäki laittoi ensimmäisen tiedotteen ulos puoliltapäivin. Hän toimi hienosti ja nopeasti, enkä ota siitä mitään kunniaa.

Saimme koko alan mukaan kamppailuun. Se oli ensimmäinen kerta, kun alan sisäiset riidat unohdettiin kokonaan.

Me koko alalla tajusimme, että tämä on todella vakava paikka. Elokuvasäätiöllä kirjoitettiin perusohjeistusta, lauseita jotka kaikki saivat kertoa omilla sanoillaan. Olimme samalla asialla.

En ole törmännyt elämässäni samaan, että mediassa ei ollut käytännössä yhtään negatiivista juttua. Poliitikot alkoivat miettiä uudelleen. Budjettikokonaisuudessa se seitsemän miljoonaa oli täysin mitätön summa.

Siinä tuli hieno sivujuonne, josta opin paljon, sillä olen ollut huono ymmärtämään tiettyjä politiikan konkretioita. Elokuvasäätiön Ilmari Arnkil ja Filmikamarin Tero Koistinen kirjoittivat aanelosen, jonka he lähettivät kaikille pienien elokuvateatterien pitäjille maaseudulle. Tässä olisivat asiat, joista puhua, jos paikallislehti tai aluelehti haluaa teitä haastatella. Parissa viikossa maakuntien kansanedustajat puolueista riippumatta alkoivat kysyä eduskunnassa, aioitteko tosiaan tappaa kaikki pienet teatterit meidän äänestäjiltä. Sillä oli suuri merkitys.

Luojan kiitos leikkaukset eivät toteutuneet. Maikkarilla maaliskuussa kiitinkin erikseen Petteri Orpoa, sillä hänen ansiostaan tämä meni lopulta näin. Orpo sanoi, että elokuvasäätiön leikkausaie oli virhe, ja virheet pitää korjata. Harvoin poliitikot virheitä myöntävät.

Miten virhe pääsi syntymään?

Riikka Purran valtiovarainministeriö oli ihan tahallaan tehnyt suuremman paketin, josta ei heti käynyt ilmi, mitä todella ollaan leikkaamassa. Kulttuuriministerin avustaja Santeri Lohi oli sairaslomalla budjettiriihipäivänä, eikä ollut vahtimassa. Poliitikot, jotka päätöksen tekivät, eivät tienneet, mitä 7,2 miljoonan leikkaus todella tarkoittaisi.

Liittyvätkö valtiovallan päätökset Elokuvasäätiön asioista nimenomaan tietämättömyyteen?

Täytyy todeta, että tämä hallitus on leikannut meiltä puolitoista miljoonaa, ja samoin Sanna Marinin hallitus leikkasi meiltä puolitoista miljoonaa.

Vastuuhenkilömme ministeriössä tuntee toimintamme niin hyvin kuin kukaan voi. Hän on faktoihin perustuen meidän puolellamme. Se ei ole ongelma.

Paljon juontuu siihen, kun Elokuvasäätiön rahoitus siirrettiin valtion budjettivaroista myönnettäväksi. Juuri sitä ennen oli valtionosuuslain uudistus. Teatterit ja orkesterit suojattiin omalla VOS-lailla ja ne saivat indeksikorotukset. Meidän kannaltamme OKM:ssa tehtiin silloisen ylijohtajan (vuosina 2004–2025) Riitta Kaivosojan aikana traaginen valinta, kun meitä ei merkitty kansallisesti merkittäväksi taidelaitokseksi silloin kun laki näistä laitoksista ja niiden rahoituksesta tehtiin. Siellä ovat Ooppera, Kansallisteatteri ja Kansallisgalleria. Se oli ylijohtajan päätös.

Meinasin saada raivokohtauksen, kun tuota lakia sorvaamaan nimettiin työryhmä, jossa olivat noiden kolmen laitoksen edustajat, mutta ei meitä. Yritin päästä jälkikäteen mukaan, vastaus oli ehdoton ei. Jäimme sekalaisten kulttuurilaitosten joukkoon, jossa kellumme Taiken kanssa jättiläisenä yli 20 miljoonan rahoituksella. Muut ovat pieniä, kymmenien ja satojen tuhansien tai muutaman miljoonan euron toimijoita.

Mitkä ovat omat tärkeimmät saavutuksesi kahden kautesi aikana?

Tämän kymmenvuotisen duunin aikana olen kaksi kertaa onnistunut estämään Elokuvasäätiön muuttamisen virastoksi. Ensimmäisen kerran se tapahtui vuonna 2016, juuri kun olin ensimmäistä kuukautta töissä. Asia oli jo ministeriössä päätetty ja säätiön henkilökunnalle oli ehditty esitellä miten muutos tapahtuisi.

Uutta elokuvalakia suunniteltiin kirjoitettavaksi lähtökohdasta, että Elokuvasäätiö on virasto, eikä yksityisoikeudellinen säätiö.

Tapasin silloisen kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen yksityisesti. Virallista tietä en olisi ehtinyt asiaa saada vireillekään, oli niin kiire. Meillä oli yhteinen tuttu, jota pyysin järjestämään eräässä tilaisuudessa vartin aikaa kahdestaan ministerin kanssa. Juttelimme ja hän ymmärsi tilanteen. Uutta elokuvalakia alettiinkin kirjoittaa itsenäisen elokuvasäätiön pohjalta.

Nyt kun Taide- ja kulttuurivirastoa eli Kuvia rakennettiin, oli taas halu liittää meidät siihen kolmanneksi osaksi Taiken ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (Kavi) lisäksi. Kavin edustajalta oli jopa tilattu muistio siitä, miksi meidät pitää liittää mukaan. Meiltä ei kysytty mitään. Kaavailut tehtiin keväällä meiltä salaa.

Yhdistämisaikeen takana oli opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen. Hänelle oli äärimmäisen tärkeää muuttaa yksitoista ministeriön alaista virastoa viideksi ja saada Elokuvasäätiö tähän mukaan.

Asia vuodettiin minulle elokuussa ja sain elokuvasäätiön silloisen hallituksen puheenjohtajan Anne Brunilan avulla viikossa tapaamisen Lehikoisen kanssa. Kerroin, että tämä ala on mediaseksikäs, haluatko todella, että kaikki tulevat kimppuun, kun tätä uudistusta tehdään, ja takaan että kaikki tulevat, koska koko elokuva- ja av-ala on Elokuvasäätiön itsenäisyyden puolella. Se oli vähän kiristämistä, mutta järkisyyt eivät tällaisessa paina.

Toki annoin perustelut. Elokuva-alan monipuolisuutta ja kehitystä ei auttaisi, että pitkien elokuvien tukien päättämisen saisi tehtäväkseen joku kulttuuriasiainneuvos, joka olisi todennäköisesti 30 vuotta virassaan. Sehän on tärkein syy, systeemi jäykistyisi mahdottomaksi.

Sanoin myös, että toki me kannatamme ja alakin kannattaisi virastoksi muuttamista, jos se tehdään Tanskan mallin mukaan, eli annatte neljä kertaa nykyisen määrän tukimäärärahaa.

Juuri tämähän tekee Elokuvasäätiöstä anomalian ja väliinputoajan. Jos budjetti olisi suurempi, lähempänä vastaavien pohjoismaisten elokuvainstituuttien verrannollista tasoa, ei tätä epäsuhtaa Oopperaan, Kansallisteatteriin ja Kansallisgalleriaan olisi…

Ei tietenkään. Koska emme ole virasto vaan yksityisoikeudellinen säätiö, mutta meitä ei hyväksytty kansallisesti merkittäväksi taidelaitokseksi, olemme valtion virkamiehen näkökulmasta kummajainen.

Stuba saa nyt saman haasteen eteensä. Meidät halutaan edelleen liittää Kuviin, joka on niin epäonnistunut yhdistelmä, että sinne tarvitaan jotain lisää.

OKM:n entisten ja nykyisten virkahenkilöiden kunniaksi on sanottava, että he eivät puutu siihen, miten tukirahat jaetaan. Se kyllä ymmärretään. Toki laissakin lukee, että jakaminen on meidän tehtävämme.

Entä mitä olet saavuttanut, kun katsotaan Elokuvasäätiön seinien sisälle?

Elokuvavuoden avajaiset 2018. Kuva: Anna Dammert.

Kun aloitin, työyhteisö ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa. Nyt työtyytyväisyysluvut ovat poikkeuksellisen korkeat. Esimerkiksi ENBS-luku, “suosittelisitko tätä työpaikkaa muille”, joka voi olla miinus sadasta plus sataan, on ollut viime vuosina väliä 72–92, ja nyt se on 87.

Elokuvasäätiön halllituksen puheenjohtaja (2019–2024), Koneen, Sampon ja Sanoman hallituksissa vaikuttanut Anne Brunila sanoi, ettei ole koskaan nähnyt sellaista lukua.

Koska hommiani on talon sisällä johtaminen, kyllä se kertoo, että jossain on siinä onnistuttu. Siihen olen tyytyväinen. Stuballe jo sanoinkin, että kun minä tulin tänne, edeltäjäni oli tehnyt seuraajan tulon tässä mielessä helpoksi, ja minä olen yrittänyt tehdä sen mahdollisimman vaikeaksi.

Tällä hetkellä Elokuvasäätiö pystyy tukemaan 16–17 pitkää näytelmäelokuvaa vuodessa. Voiko määrä pysyä samana näillä varoilla?

Ehkä. Jos tulee isoja, kansainväliseksi tähtääviä kotimaisia elokuvia, joille pitää antaa miljoonan tuki tai yli, tuettujen elokuvien kokonaismäärä on pienempi.

Jos tuet eivät kasva edes indeksin verran, tuettavien elokuvien määrä aivan varmasti vähenee.

Eikö se ennen pitkää tarkoita, että Elokuvasäätiö ei voi enää täyttää lakisääteistä tehtäväänsä?

Katastrofaalistahan se on. Ongelmia on kaksi. Jos meidän budjetissamme olisi ollut indeksikorotukset, eikä meiltä olisi ainoastaan leikattu, kuten on tehty, vuoden 2026 budjettimme olisi nyt 32 miljoonaa, eikä nykyinen 22 miljoonaa. Liikkumavara olisi aivan toinen.

Toinen asia on se, että yksittäisiin elokuviin pitäisi voida laittaa enemmän tukirahaa kuin mitä meiltä mitenkään riittää. Se parantaisi laatua heti. Kuvauspäivien määrä nousisi mielekkäämmäksi, ja se tarkoittaa laatutason nousua.

Meille asetettu maksimituki per elokuva on 1,2 miljoonaa. Muissa Pohjoismaissa voidaan antaa jopa yli kaksi miljoonaa euroa, ja niistä tulee sellaisia maailmanlaajuisesti tunnettuja elokuvia, mitä Ruben Östlundit ja Joachim Trierit tekevät.

Kun rahoitusosuutemme on pieni, menettävät suomalaiset tuottajat omien elokuviensa IP-oikeuksia ulkomaisille rahoittajille. Jos tuleekin kansainvälisiä menestyksiä, rahaa valuu liikaa pois Suomesta. Olisi tärkeää, että se jäisi tänne ja vahvistaisi alaa. Tässäkin mielessä ero muihin Pohjoismaihin kasvaa koko ajan. Näillä tukivaroilla ja elokuvien kokonaisbudjeteilla ei oikein palkata kansainvälisiä tekijöitä, niitä maailman parhaita, joiden osaamisesta opittaisiin täällä.

Dokumenttielokuvien rahoittaminen on nyt myös hyvin vaikeaa. Kokonaisbudjetit ovat liian pieniä. Meiltä ei enempää riitä, ja Ylellä on dokkareihin huomattavasti vähemmän rahaa kuin ennen. Iso huoli on siinä, mistä tulevat uudet dokumenttielokuvien osaavat tuottajat. Jos dokkareilla ei pysty maksamaan itselleen palkkaa, ei kukaan jaksa hommaa ammatikseen opetella, ellei ole joku perijä. Tampereen elokuvajuhlilla kuulin dokkaripuolen konkareilta, menestyneiltä ja hyviä elokuvia tehneiltä tuottajilta, kuinka firmojen taloudet ovat kuralla.

Elokuva-ala on kriisissä. Konkursseja on jo nähty, ja valo vasta kajastaa kaukana tunnelin päässä. Miten se vaikuttaa Elokuvasäätiön toimintaan?

Yhtiöt voivat huonosti, ja se on todella pelottava juttu. Mekin olemme joutuneet sanomaan, että tukea voitaisiin hankkeelle periaatteessa myöntää, mutta hakija on väärä. Laki edellyttää tarkistamaan tuotantoyhtiön talouden, ja nyt useammin firman talous ei ole kunnossa. Tällaista ei ollut aiemmin. Harkinnat ovat kipeitä.

On myös huolestuttavaa, jos tuotantoyhtiöissä ei ole muita vakituisia työntekijöitä kuin tuottaja. Se alkaa näkyä elokuvien laadussa. Ennakkosuunnittelun taso laskee. Sen seurauksena rahaa menee vääriin asioihin ja tulee omituisia yllätyksiä tuotannon keskellä eli virheitä, jotka olisi ennakkosuunnittelulla voitu välttää.

Konkursseja voi tulla lisää, mutta myös näitä elokuvia, joiden rahat on esimerkiksi tuollaisen ennakkosuunnitteluongelman vuoksi käytetty ennen jälkityövaihetta. On traagista, jos kuvausvaiheessa on tehty huippujälkeä, mutta leikkaamisesta ja äänitöistä tingitään. Silloin elokuvasta ei tule paras mahdollinen, ei välttämättä edes kovin hyvä.

Näyttäisi siltä, että ihmisiä on pandemian jälkeen vaikea saada elokuvateatteriin ja todella monet kotimaiset elokuvat jäävät nyt yleisötavoitteistaan, mutta jos joku juttu alkaa vetää, siitä voi tulla aivan hirmuisen menestynyt. Mitä olet havainnut yleisön käyttäytymisen viimeisimmistä muutoksesta?

Nyt on nähty, että suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen toi elokuvateattereihin yllättävän suuren positiivisen aallon. Löytyi uutta yleisöä, ja osattiin tehdä heitä kiinnostavia elokuvia.

Lastenleffojen katsojamäärien laskusta olen huolissani. On valtava sääli, jos lapsilta katoaa tottumus käydä elokuvissa. Vinski kakkonen oli parhaita keväällä näkemiäni kotimaisia ja ihmetyttää, miksi se ei saanut enempää yleisöä. Joidenkin lastenelokuvien kohdalla taas näkyy, että jatko-osat ovat selkeästi huonompia kuin edeltäjänsä, mistä tulee väkisinkin kyllästymistä.

Cancelista voi olla montaa mieltä elokuvana, mutta se oli todella tärkeä, koska se sai varhaisnuoria liikkeelle ja heille ajatuksen, että kotimainenkin elokuva on vaihtoehto.

Jos katsotaan Suomen elokuvakenttää laajemmin, ollaan väistämättä uuden kynnyksellä. Sukupolvenvaihdos kiihtyy, kun 1980-luvulla aloittaneista tuottajista, joihin itsekin kuulut, monet ovat astumassa eläkeikään.

Muutos on tarpeen. Nuoremmat tuottajat osaavat kansainvälisyyden aivan eri tavalla kuin edeltävä sukupolvi. He ovat taitavampia ja rohkeampia.

Tästä on hyvä anekdootti. Olin tuotantojohtaja Paunion kanssa Solar Filmsillä kylässä. Heillä oli joku asia, josta halusivat meille kertoa, miten meidän pitäisi toimia, tietysti heidän etujensa vuoksi. Yhtäkkiä rupesimme siinä nauramaan, Solarin tuottajat Markus Selin, Jukka Helle, Rimbo Salomaa ja Paunio ja minä, että tässä on tämä suomalaisen elokuvan tulevaisuus, meidän viiden keski-ikä oli 64.

Onhan se mielenkiintoista, että alan monen firman konkarit ovat eläkeiässä ja Elokuvasäätiössäkin vaihtuu samasta syystä johtajia, minä tosin lähden ensimmäisenä. Se on hyvä, että tänne tulevat uudet ihmiset.