Meitä ennen tulleet – voiko elokuvan avulla muistaa?

19 huhtikuun, 2021

Huhtikuun 26. päivä Suomen aikaan aamuyöllä jaetaan Oscar-palkinnot 93. kertaa. Parhaan dokumentin kategoriassa on ehdolla Crip Camp, jonka katsominen sai kirjoittaja Sanni Myllyahon toivomaan, että hän olisi voinut nähdä sen jo parikymppisenä. Kirjoitus on osa elokuvasäätiön Moninaisuus elokuva-alalla -artikkelisarjaa.

Kirjoittaja: Sanni Myllyaho
Kuva: Crip Camp / Netflix

Hys, mitä kuulet?
Kuulen tuhansittain askelia. Ne ovat tulossa tähän suuntaan.
Ne ovat niiden naisten askeleet, jotka tulevat jäljessäsi. Jatka tienraivausta.

Pillahdin itkuun Korjaamon elokuvasalissa, kun naisten äänioikeustaistelusta Isossa-Britanniassa kertova Suffragette (2015) päättyi näihin sanoihin. Näistä sanoista tuli minulle mantra, jota tapailen vielä vuosia myöhemmin.

Vaikka kyseessä on melko keskinkertainen elokuva, minulle se oli vallankumouksellinen. Olin tottunut näkemään vain sellaisia historiallisia elokuvia, joissa naisia hädin tuskin on ja jos heitä on, niin heitä kidutetaan, raiskataan ja he ovat alistettuja kotirouvia, koska yleisön täytyy saada tietää, miten hirveää naisilla oli ennen. Koskaan ennen en ollut nähnyt epookkia, jossa naiset eivät ole vain oman historiansa sivustaseuraajia vaan sen tekijöitä.

Tältäkö teistä tuntuu sotaelokuvia katsellessa, tenttasin miespuolisilta kollegoiltani myöhemmin päihtyneenä baarissa.

Still-kuva elokuvasta Suffragette

Suffragette / Future Film

Vasta viisi vuotta myöhemmin sain tietää, että suffragettiliikkeeseen kuului myös pyörätuolia käyttävä nainen Rosa May Billinghurst. Tällä kertaa lähteeni ei ollut elokuva vaan YouTube ja kertojajani toimi joku kaltaiseni, Jessica Kellgren-Fozard, vammainen sisällöntuottaja.

Billinghurst käytti mielenosoituksissa erikoisvarusteltua pyörätuolia, jolla hän ajoi suffragetteja pahoinpitelevien poliisien päälle. Hän oli läsnä useissa tapahtumissa, joita myös Suffragetessa kuvataan: ainakin mustassa perjantaissa ja Emily Davisonin hautajaissaattueessa.

Alkuperäinen elokuvakokemukseni sai hieman katkeran sivumaun. Naisten äänioikeustaistelu Isossa-Britanniassa kesti vuosikymmeniä, ja olen vieläkin sitä mieltä, että yksi elokuvan onnistumisen salaisuuksia oli se, että se rajattiin suffragettiliikkeen radikalisoitumisen aikaan. En silti voinut olla miettimättä, miltä olisi tuntunut nähdä edes vilaukselta elokuvan mielenosoituksissa pyörätuolinkäyttäjä.

Tutkija Alison Landsberg kehitti niin kutsutun muistiproteesiteorian, jonka mukaan me, jotka emme ole kokeneet tiettyjä historiallisia tapahtumia, voimme massamedian kuten elokuvien avulla kuitenkin muistaa ne. Suffragette-elokuvan avulla voimme muistaa, miten naiset ennen meitä taistelivat oikeuksien puolesta, joita nyt pidämme itsestäänselvyytenä.

Elokuvatutkija Robert Burgoyne ei ole kuitenkaan yhtä positiivinen. Hänen mukaansa elokuvat toimivat itse asiassa unohtamisen välineenä: Suffragettea katsoessamme unohdamme, että naisten äänioiskeustaistelussa oli mukana vammaisia naisia kuten Billinghurst ja mustia naisia kuten Sarah Parker Remond.

EN OLLUT YMMÄRTÄNYT kaipaavani kertomuksia naisista oman historiansa tekijöinä ennen kuin näin Suffragetten. En myöskään ollut ymmärtänyt kaipaavani elokuvia vammaisista ihmisistä oman historiansa tekijöinä ennen kuin näin Crip Campin (2020). Netflixin dokumentin keskiössä on 50–70-luvuilla pidetty vammaisille nuorille tarkoitettu Jened-kesäleiri, ja mikä sen vaikutus oli Yhdysvaltojen vammaisliikkeen keulahahmoiksi nousevien ihmisten elämässä.

Still-kuva elokuvasta Crip Camp

Crip Camp / Netflix

Yhdeksi dokumentin keskushenkilöksi nousee pian pyörätuolia käyttävä Judith Heumann. Hän on tiukka organisoija oli kyse sitten päivän menun suunnittelemisesta yhdessä leirillä, liikenteen pysäyttämisestä Manhattanilla osana protestia tai San Franciscossa terveysviraston rakennuksen valtauksesta vammaisten ihmisten oikeuksien turvaamiseksi.

Terveysministeriön rakennuksen valtaus muodostuu dokumentin kliimaksiksi. Vuoden 1977 talonvaltauksissa oli kyse kuntoutuslain pykälästä 504 (Rehabilitation Act, Section 504), joka olisi edellyttänyt kaikkien liittovaltiolta rahoitusta saavien tahojen huolehtivan tilojensa esteettömyydestä. Siis siitä, että vammaiset ihmiset pääsisivät kouluihin, sairaaloihin ja julkisiin kulkuvälineisiin kuten vammattomat ihmiset. Fordin ja Nixonin hallinnot yrittivät kuitenkin vesittää pykälän.

Kun vaikutti siltä, että pykälää ei saatettaisi voimaan ilman painostusta, liikuntavammaiset, näkövammaiset, kuurot ja kehitysvammaiset ryntäsivät terveysministeriön aluetoimistolle ja kieltäytyivät lähtemästä. FBI yritti savustaa mielenosoittajat talosta ulos katkaisemalla puhelinyhteydet. Viestinnän seisauttaminen ei käynyt näin helposti. Kuurot yksinkertaisesti viittoivat viestit ikkunasta ulkopuolella oleville ihmisille.

En minä itke, sinä itket.

Olin ihan lääpälläni Judithiin. Taputin käsiäni, kun hän nuorena ilmoitti tv-haastattelussa haluavansa nähdä vammaisten ihmisten taistelevan oikeuksiensa puolesta kaikkialla maailmassa. Riemuitsin, kun hän pisti jauhot suuhun terveysministerin hännystelijälle, joka oli lähetetty vallattuun rakennukseen selittelemään asia parhain päin.

Olisinpa tiennyt Judithista jo ennen kuin täytin kolmekymmentä.

VAMMAISAKTIVISTI JAANA TIIRI kiinnitti huomioni asiaan, jota en ollut sitä ennen tullut ajatelleeksi: Suurin osa vammaisista lapsista syntyy vammattomille vanhemmille. Suurimmalla osalla ihmisistä, jotka vammautuvat aikuisiällä, ei ole valmiiksi vammaista yhteisöä ympärillään.

Tämä tarkoittaa sitä, että tarinat meidän merkkihenkilöistämme, meidän sankareistamme eivät siirry luontevasti vanhemmilta lapsille, sukupolvelta toiselle. Sen sijaan kulutamme mediaa, jossa olemme satunnaisten ohikulkijoiden hyväntekeväisyyskohteita, koska vaikuttaa olevan mahdotonta olla ystävällinen vammaiselle ihmiselle ilman, että kuvaa siitä videota Instagramiin.

Helsingin Kuurojen yhdistyksen sihteeri Liisa Kauppinen työpöytänsä ääressä.

Helsingin Kuurojen yhdistyksen sihteeri Liisa Kauppinen työpöytänsä ääressä. Lähde: Kuurojen museon kokoelma / Työväenmuseo

Vasta vuosikymmen myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tärkeää minulle oli vammaiseksi nuoreksi naiseksi kasvamisessa, että kohtasin kuuron ihmisoikeuspuolustajan Liisa Kauppisen, silloin kun kohtasin.

Kauppinen kuuroutui viisivuotiaana, selvisi 40- ja 50-lukujen kuurojen koulusta, jossa viittovia lapsia rankaistiin lyömällä karttakepillä sormille, ja kasvoi lopulta järjestövaikuttajaksi, jolla oli merkittävä vaikutus siihen, että kuurojen oikeus viittomakieleen turvattiin YK:n vammaisyleissopimuksessa.

Mieleeni on jäänyt, miten Kauppinen eräässä yleisötilaisuudessa kertoi Kuurojen Liiton ensimmäisistä kehitysyhteistyöhankkeista. Kuinka Ruandassa koulutettiin ensimmäiset viittomakieliset tulkit, mutta kuinka heiltä hakattiin kädet irti, kun kansanmurha alkoi.

Tiesitkö, että Kauppinen on myös ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen, jolle on myönnetty YK:n ihmisoikeuspalkinto? Samaan aikaan Kauppisen kanssa palkittiin tyttöjen oikeutta koulutukseen puolustanut Malala Yousafzai. Hänen nimensä on monelle varmasti tuttu. Kauppisesta tietää vain harva.

Unelmissani Kauppisesta tehtäisiin elokuva ja häntä näyttelisi Silva Belghiti, ensimmäinen Suomessa Teatterikorkeakoulusta valmistunut viittomakielinen näyttelijä. Silloin useammalla vammaisella nuorella naisella olisi mahdollisuus kohdata hänet.

TIEDÄN, MITÄ TEEN huhtikuun 25. päivän iltana: yritän valmistaa salaattia pikkuveljeni reseptillä (todennäköisesti epäonnistun, koska veljeni on paljon parempi kokki), lataan kahvinkeittimen valmiiksi ja asetan herätyksen aamuyölle arvottuani hetken, jaksanko herätä seuraamaan Oscar-lähetystä jo punaiselta matolta vai nukunko hetken pidempään.

Olen jo useamman vuoden pyytänyt Oscareiden jälkeisen maanantain lomapäiväksi töistä voidakseni rauhassa nukkua valvomisen aiheuttaman pöhnän pois. Twiittaillut läpi yön muiden kaltaisteni päivystävien leffanörttien kanssa. Tässä vuodessa on kuitenkin jotain erityistä, eikä pelkästään koronan takia.

Minulla ei ole usein voimakasta näkemystä siitä, kenen pitäisi saada mikäkin palkinto – ainoastaan kenen ei ainakaan pitäisi saada palkintoa (niin, tarkoitan juuri teitä, te kaksi kuulevaa näyttelijää, jotka olette nyt ehdolla Oscarin saajiksi kuurojen hahmojen esittämisestä). Mutta nyt minulla on voittajasuosikki parhaan dokumenttielokuvan kategoriassa. Toinen Crip Campin ohjaajista ja tuottajista James Lebrecht on itse liikuntavammainen ja käynyt nuoruudessaan Jened-leirillä. Makustelen, miltä tuntuisi nähdä vammainen ohjaaja hakemassa palkintoa lavalta.

Sanni Myllyaho

Oscar-voittajat saavat aina lisää katsojia verrattuna muihin ehdokkaisiin. Haluan voiton Crip Campille. Haluan ne lisäsilmäparit todistamaan meidän historiaamme.

Judith Heumann, tuhannet naiset kelaavat jäljessäsi. Jatka tienraivausta.

Lähteenä esseessä on käytetty Salla Fagerströmin kirjaa Liisa Kauppinen – tiedän sen mahdolliseksi (2019).

Sanni Myllyaho on viestinnän suunnittelija x 2 sekä vapaa kirjoittaja. Työpaikalla hänen Teams-taustansa on tällä hetkellä kuva La La Landin tuottajasta Jordan Horowitzista vuoden 2017 Oscar-gaalassa näyttämässä yleisölle korttia, jossa lukee Moonlight: “Moonlight, best picture.”