Moninaisuus elokuva-alalla: Suomalaisuuden valkoisuus ei ole neutraalia, luonnollista tai edes totta

huhtikuu 9, 2021

Uudessa artikkelisarjassamme vaihtuvat kirjoittajat paneutuvat moninaisuuden ja tasa-arvon kysymyksiin suomalaisella elokuva-alalla. Ensimmäisessä artikkelissa näyttelijä, aktivisti, lavarunoilija ja käsikirjoittaja Laura Eklund Nhaga tuo anti-rasistisen näkökulman elokuvatuotantoihin.

Kirjoittaja: Laura Eklund Nhaga
Kuva: Rosanna Liuski

Read the article in English

Anti-rasismilla tarkoitetaan aktiivista anti-rasistista työtä, eikä sitä, että vakuutamme toisillemme, että emme ole rasisteja, ja jatkamme sitten samoin kuin ennenkin.

Kaikista vahingollisin rasismi, tai mikä tahansa sorto, piilee valtarakenteissa, ei yksittäisissä kommenteissa tai ”pahoissa” yksilöissä – ja siksi sen kitkemiseen tarvitaan rakenteellisia muutoksia. Teoriassa luovilla aloilla pätevät samat periaatteet ja toimivat samat työkalut kuin muissakin työympäristöissä. Näitä ovat esimerkiksi aktiivinen sitoutuminen turvallisen tilan periaatteisiin, ja sen selväksi tekeminen kaikille työryhmän jäsenille. Diversiteettikoulutus. Joku sopivan koulutuksen omaava, jonka työtä on valvoa turvallisen tilan toteutumista.

Kun käsikirjoitus käsittelee sortoon liittyviä aiheita – ja sitä kautta automaattisesti traumoja, joita rodullistetulla näyttelijällä, ohjaajalla, tai muulla työryhmän jäsenellä on – se on otettava huomioon ja työympäristö rakennettava sellaiseksi, jossa niitä on turvallista käsitellä. Missä ovat hyvinvointivastaavat? Intiimikoordinaattorit? Britanniassa ne kuuluvat peruskalustoon jo opiskelijaprokkiksissakin.

Turvallisen tilan, integraation ja anti-rasismin strategioita on kehitetty, ja kehitetään vastakin pilvin pimein. Niiden käyttöönotto Suomessa vaatii vain sitoutumista. Väittäisinkin, että kyseessä ei ole kyvyttömyys, vaan haluttomuus ottaa strategioita käyttöön, ja/tai ymmärtämättömyys niiden tarpeellisuudesta.

Suomessa rasismikeskustelua piinaa eräs tietty ilmiö: myytti suomalaisuuden luontaisesta valkoisuudesta. Tämä näkyy monessa eri narratiivissa: ”Ei täällä edes ole paljon tummaihoisia” -tekosyyssä, ajatuksessa, että rasismi on lähinnä amerikkalainen ongelma, joka on rantautunut Suomeen 90-luvulla, tai siinä, että rodullistetut ihmiset jätetään elokuva-alalla takasijalle, oli kyseessä sitten työ kameran edessä tai takana.

Nostakaamme siis kissa pöydälle ja puhukaamme myytistä joka pitää suomalaista elokuva-alaa otteessaan: myytti siitä, että rodullistettuja (eli ei-valkoisia) ihmisiä ja elokuvantekijöitä ei ole olemassa.

Suomessa elää vahvana retoriikka siitä, että ei ”ei täällä ole paljon tummaihoisia”. Ja varmasti se on moneen paikkaan verrattuna totta, mutta todellisuuden ja median suhde on vääristynyt.

Näen Helsingin kaduilla paljon enemmän ruskeita ihmisiä kuin ikinä televisiossa. Kaikista valkoisimmat työympäristöt, harrastukset ja koulut, joissa olen ollut, ovat aina olleet ne elokuvaan ja näyttelemiseen liittyvät.

Syntyy myytti, jonka mukaan ruskeita suomalaisia ei ole olemassa, ja sen takia heitä ei oteta huomioon politiikassa, mediassa tai taiteessa. Ajatellaan että on pakko aina kertoa valkoisia tarinoita valkoisilla suulla, valkoisille ihmisille, koska ruskeita käsikirjoittajia, näyttelijöitä, ohjaajia, kuvaajia, valaisijoita ja yleisöjä ”ei vaan ole”. Aiheesta saisi varmasti montakin tutkielmaa, mutta keskityn tässä artikkelissa kolmeen vallitsevaan ilmiöön.

Ohimennen valkopesty

Henkilökohtaisesti omaa sydäntäni eniten särkee Suomessa hälyttävä trendi, jossa anglo-amerikkalaisia teoksia maahantuotaessa – erityisesti musikaalien ja piirrettyjen parissa – rodullistetut hahmot niin sanotusti valkopestään muka olosuhteiden pakosta, sen epäilyksen säestämänä että Suomesta ei kuulemma löydy ruskeita näyttelijöitä.

Disneyn Prinsessa ja sammakko -elokuvan pääroolin ääninäytteli Laura Voutilainen. Vuonna 2020 ilmestyneen Soulin pääroolissa oli Joonas Saartamo. Molemmissa tilanteissa kyseessä on elokuva, jonka tehtävä on kyynisesti sanottuna kartuttaa Disneylle diversiteettipisteitä. Disney on myös erittäin tarkka siitä, ketä heidän elokuviinsa roolitetaan, valtioista ja kielestä riippumatta. On vaikea uskoa, että he sallisivat nämä roolitusvalinnat, jos sekä ulkomailla että Suomessa ei eläisi vahvasti virheellinen käsitys siitä, että rodullistettuja näyttelijöitä ei ole tarjolla.

Kun ruskeita rooleja on jo valmiiksi poikkeuksellisen vähän, tuntuu erityisen loukkaavalta, että mustaksi kirjoitetut hahmot, ja esimerkiksi Soulin tapauksessa mustaa kulttuuria käsittelevät tarinat annetaan pois, ilman että on vaivauduttu etsimään.

Olen kuullut ”ei vain ole” -selityksen usein myös huolena casting-ilmoitusten kommenteissa ja tekosyynä prokkisten hylkäämiselle. Ja tuskinpa, ainakaan aina, kyse on siitä, että joku haluaisi aktiivisesti sabotoida rodullistettujen elokuvantekijöiden uria, vaan vääristyneestä virheellisestä käsityksestä, joka ehkä perustuu huolehtijan omaan elämänkokemukseen, mutta ei todellisuuteen.

Mustana näyttelijänä tuntuu paljon kauhistuttavammalta ajatus, että sen sijaan että sinua sabotoisi joku Iso Paha Rasisti, kyse on yksinkertaisesti siitä, että sinua ei uskota olevan olemassa. Olet näkymätön.

Ei kukaan halua katsoa

Miksei kerrota enemmän sellaisia tarinoita, joissa on rodullistettuja ihmisiä? Valkoisten ihmisten – ja sen päälle vielä cis-sukupuolisten heteromiesten – tarinoita pidetään neutraaleina ja yleismaailmallisina. Tämä on ongelma myös maailmalla. Vähemmistöjä sisällytetään vain sorrosta kertoviin tarinoihin, siis tarinoihin jotka kertovat nimenomaan vaikka rasismin kokemuksesta. Niitä harvemmin Suomessa edes kerrotaan, koska niitä ei pidetä suomalaisina tarinoina, vaan amerikkalaisina.

Kun taas sitten kerrotaan kioskista (Kioski) tai neljän sisaruksen suhteesta etääntyneeseen isäänsä (Sunnuntailounas) tai kahden naisen parhaasta vuodesta ikinä (Paras vuosi ikinä), nämä tarinat kerrotaan valkoisilla kehoilla, koska ne ovat neutraaleja ja samaistuttavia, kun taas ruskeat kehot ovat Toisia.

Ruskeat kehot kutsutaan osaksi tarinaa vain, kun valkoisen hahmon on opittava olemaan vähemmän rasisti tai kun hän kaipaa vakuutusta siitä, että hän ei ole rasisti. Ihan totta on sekin, että kaikkien tarinoiden ei tarvitse kertoa rasismista, mutta onko kenelläkään käynyt mielessä, että ehkä yksi kioskin työntekijöistä tai Sunnuntailounas-possen alati vaihtuvista kumppaneista tai toinen elämänsä parasta vuotta viettävistä kaveruksista voisi olla ruskea, eikä sillä tarvitsisi olla mitään tekemistä rasismin kanssa?

Tässä yhdistyvät samaan aikaan huoli siitä, että ruskeat hahmot eivät ole samaistuttavia ja virheellinen uskomus siitä, että valkoiset hahmot automaattisesti ovat. Se ei muutu, jos ruskeita suomalaisia – joita siis tosiaan on pilvin pimein – ei aleta normalisoimaan myös elokuvassa.

Ei vaan löytyny

Kuten sanottu, aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta elokuva-alaan liittyvät tilat ovat minunkin elämässäni aina olleet ne kaikista valkoisimmat, niin työ-, koulu- kuin harrastuskontekstissakin. Olen kuullut sellaisiakin kokemuksia, että on haluttu rodullistettuja tekijöitä, ja heitä on aktiivisesti etsitty, mutta ei ole löytynyt tarpeeksi.

Kun kyse on rakenteellisista ongelmista, integraatioon ei riitä se, että avataan portti ja odotetaan, että rodullistettuja tekijöitä virtaa sisään. Jos työ-, koulutus- ja harrastustilat eivät aktiivisesti sitoudu anti-rasismiin ja integraatioon, ne ovat silloin epäystävällisiä rodullistetuille ammattilaisille, eikä pitemmän päälle ole väliä kuinka paljon työtä on. Avainsana on ’accessibility’ eli saavutettavuus.

Valkoisuuden oletusarvoisuus luo tilan, joka valkoiselle suomalaiselle ei tunnu miltään, mutta jossa ruskea keho muodostuu ongelmaksi. Näin näyttelijän näkökulmasta se voi tarkoittaa montaa asiaa: Osataanko tukkaani laittaa? Osataanko ihoani valaista oikein? Onko käsikirjoituksessa rasistisia alaviitteitä? Uskallanko huomauttaa niistä? Joudunko hahmoni kautta elämään uudestaan traumojani ilman varoitusta, tai siihen tarvittavia resursseja?

Edelleen peräänkuulutan niitä hyvinvointivastaavia, ei pelkästään rodullistettujen, vaan kaikkien työryhmän jäsenten eduksi. Mikroagressiot saattavat ulkopuolelta vaikuttaa pieniltä, mutta muodostavat työtilan, joka ei ole turvallinen ja joka vahvistaa rasismitrauman kokemusta ja pitemmän päälle heikentää mielenterveyttä.

Kameran takana elokuva-alan krooninen valkoisuus vaikuttaa myös siihen, ovatko alan koulut saavutettavia rodullistetuille nuorille. Viime vuosina on alettu herätellä keskustelua taidekouluista erittäin valkoisina ympäristöinä, jotka vieraannuttavat rodullistetut hakijat ja opiskelijat taiteen piiristä.

Onko koulutusta tarjolla millään muulla kielellä kuin suomeksi ja ruotsiksi? Huomioidaanko rekrytoidessa muuta kuin Suomessa saatua koulutusta? Onko työkieli työyhteisössä aina suomi? Syntyy luuppi, jossa alalle koulutetaan vain valkoisia tekijöitä, jotka tekevät vain itsensä näköistä elokuvaa ja roolittavat vain valkoisia näyttelijöitä.

Harjoittaaksemme anti-rasismia elokuva-alalla meidän on unohdettava ajatus siitä, että sen sokaiseva valkoisuus olisi jotenkin sen luontainen tila. Itseasiassa monimuotoisuus on luonnollisempaa kuin 99 prosenttinen valkoisuus. Ruskea keho ei saa olla oudoksuttu toinen, vaan se on normalisoitava ja siitä on tultava peruskalustoa.

Laura Eklund Nhaga on 24-vuotias näyttelijä, aktivisti, lavarunoilija ja käsikirjoittaja. Hän opiskelee myös parhaillaan yhteiskuntatieteitä Warwickin yliopistossa Isossa-Britanniassa.