Taiteellinen johtaja Isabel Arrate Fernandez IDFAn ohjelmistovalinnoista, maantieteellisestä kattavuudesta ja siitä yhdestä suomalaisklassikosta, joka palaa aina vaan
IDFA-festivaali Amsterdamissa on yksi keskeisistä dokumenttielokuvan näyttämöistä. Festivaali pyrkii olemaan aidosti kansainvälinen: elokuvat kaikkialta maailmasta saavat jalansijan. Paikat kilpasarjassa ovat kiven alla myös eurooppalaisille elokuville.
Teksti: Marjo Pipinen
Kuva: Alejandro Ramirez / Finnish Film Affair
Kutsuimme viime vuonna IDFAn taiteellisena johtajana aloittaneen Isabel Arrate Fernandezin syyskuussa Helsinkiin Finnish Film Affairiin. Hän osallistui juryyn, joka valitsi parhaan pitchaajan dokumenttielokuvien sarjasta, ja paneeliin festivaalien ohjelmistosuunnittelusta.
Elokuvasäätiön dokumenttielokuvien kulttuuriviennin suunnittelija Suvi Railon vetämässä paneelissa Isabel puhui, kuinka IDFA haluaa näyttää dokumenttielokuvan koko spektrin. Tuleva, järjestyksessään 39. festivaali sisältää 20. kertaa järjestettävän DocLabin, joka on ei-lineaariselle elokuvakerronnalle omistettu sarja. Siihen kuuluu muun muassa kilpasarjat immersiivisille dokumentaarisille teoksille ja digitaaliselle tarinankerronnalle.
Tänä vuonna IDFAan ilmoitettiin noin 4000 elokuvaa, joista 800 oli lyhytelokuvia. Neljä ohjelmistovalitsijaa ja heitä avustava tiimi käy läpi pitkät elokuvat katsoen joka ikisen ilmoitetun teoksen – huom, alusta loppuun! Lisäksi festivaalilla on erikseen valitsijat lyhytelokuville ja DocLabin ohjelmistolle.
Kun moni miettii, mitä festivaali tekee ilmoittautumismaksuilla (submission fees), niin vastaus on selvä: varmistaa, että jokaisen elokuvan katsoo ammattilainen.
Isabel alleviivaa, että ohjelmiston kokoaminen on yhteistyössä tapahtuva prosessi, jossa elokuva on tärkein. Tiimi saattaa tutustua joihinkin elokuviin pitchaus-tapahtumissa, kuten Finnish Film Affairissa, mutta lopulta henkilökohtaiset suhteet eivät auta, jos elokuva ei pärjää vertailussa.
Joskus saattaa huomata “alumni-efektin”: tutut nimet putkahtavat ohjelmistoon vuosi vuoden jälkeen. Mutta IDFAssa noin neljännes ohjelmistosta on uusilta tekijöiltä, ja festivaali panostaa myös lahjakkuuksien kehittämiseen erilaisten ohjelmien ja IDFA Bertha Fundin kautta.
Paneelin lopuksi Isabel ja toinen panelisti, Tribecan vanhempi ohjelmistovalitsija Jason Gutierrez halusivat molemmat painottaa, että rannalle jääminen ei tarkoita, että elokuva on huono. Monista syistä, tuhansien ilmoitettujen elokuvien joukosta monet hyvät elokuvat eivät saa esityspaikkaa – ja ovat siis vapaata riistaa muille festivaaleille! On tärkeää, ja säästää kaikkien aikaa, jos elokuvantekijät tekevät tutkimustyötä ennen elokuvan lähettämistä festivaalille. Millaisia elokuvia festivaali on aiemmin esittänyt, ja ovatko ne saman tyyppisiä kuin oma elokuvasi?
Paneelin jälkeen juttelimme Isabelin kanssa tarkemmin IDFAn valintaprosessista.
FFA:n dokumenttielokuvajury: Filipp Kruusvall, Isabel Arrate Fernandez ja Einari Paakkanen. Kuva: Alejandro Ramirez / Finnish Film Affair
Katsoit eilen Finnish Film Affairin pitchaukset ja teidän jurynne antoi palkinnon Anna Antsalon hankkeelle Darkness Counts (tuotanto: Venla Helstedt, Viisi). Onko sinulla jotain yleisiä huomioita pitchauksista ja juryn työskentelystä?
Täällä on ollut hyvin mielenkiintoista, koska tämä on ensimmäinen kerta, kun olen Pohjoismaissa elokuvatapahtumassa. Se oli mielenkiintoista myös, koska muut juryn jäsenet, Einari [Paakkanen] ja Filipp [Kruusvall] Virosta ovat läheltä, joten heillä on ymmärrystä, jota minulla ei ole. Todella arvostin tuota keskustelua.
Mitä tulee hankkeisiin, on aina kiva mahdollisuus kuulla suoraan elokuvantekijöitä, erityisesti kun elokuvat eivät vielä ole valmiit. Ja sitten keskustella lisää ja ymmärtää paremmin. Elokuvia valitessa katsotaan lopullista teosta. Mutta tämä antaa mahdollisuuden ymmärtää paremmin kontekstia, jossa elokuvia tehdään, syventyä tekijöiden tarkoitusperiin, ja keskustella siitä, mikä on kansainvälistä ja mikä ei.
Viime vuoden IDFA oli sinulle ensimmäinen taiteellisena johtajana. Olet työskennellyt tiiviisti festivaalin kanssa aiemminkin [IDFA Bertha Fundissa], joten oliko jotain, mikä onnistui silti yllättämään? Mitä opit tästä kokemuksesta?
Kaiken! Aiemmin olin paneutunut rahoitukseen, elokuvantekoon, siihen mitä tähän alaan kuuluu elokuvantekijöiden näkökulmasta. Se muuttui, itsestään selvästi, tai ainakin minun näkökulmani muuttui.
Tämä on minulle vuoristorataa, koska tehtävässä ei ole kyse vain elokuvaohjelmistosta. Kyse on myös siitä, mitä teemme ammattilaispuolella ja talent-ohjelman kanssa. Kuinka new mediaan keskittyvä DocLab asemoi itsensä? Minun tehtäväni on tuoda kaikki yhteen, jotta näemme, mihin ohjaamme tapahtumaa. Siinä mielessä se oli hurjaa.
Toisaalta, kun olet festivaalilla, sitä kaikkea alkaa ymmärtää. Kaikki, mitä ollaan tehty, asettuu paikalleen. Se lämmitti ja oli rikastuttavaa.
Esimerkiksi yksi asia, mitä joudumme Amsterdamissa miettimään, on elokuvateattereiden muutos. Jäljellä on enää hyvin harvoja isoja saleja, joita voimme käyttää, ja yleensä elokuvatekijät haluavat maailmanensi-illan isoon elokuvateatteriin. Järjestämme enemmän näytöksiä, koska salit ovat pienempiä. Se oli lopulta elokuvantekijöillekin eduksi: näytökset olivat intiimimpiä, yleisön kanssa pääsi aitoihin keskusteluihin. Joidenkin mielestä oli myös hienoa, että elokuva näkyi ohjelmistossa koko 10 päivän keston, se mahdollisti hyvän puskaradion.
Tämä esimerkkinä siitä, mitä palautetta tulee. Tai no, minä saan vain positiivista palautetta, ellei kyseessä oli joku todella huono juttu! Mutta festivaali oli kaunis kokemus, koska se tuo lähemmäs elokuvantekijöitä ja sitä, mitä ensi-ilta heille merkitsee, yhteys yleisöön, vuosien työn jälkeen.
On myös hyvä, että pienemmät elokuvateatterit myyvät loppuun nopeammin, siitä tulee pöhinää ja katsojat kokevat, että liput pitää hankkia nopeasti.
Meidän yleisömme on hyvin uskollista ja myös intohimoista, heillä on mielipiteitä ja he kysyvät kysymyksiä. Joskus näytöksen jälkeisessä keskustelussa toivoisi vain kysymyksiä, mutta ihmiset käyttävät ensin viisi minuuttia näkemystensä esittämiseen. Toisaalta se on hyvin kiinnostavaa, koska se on heille tapa prosessoida siinä hetkessä juuri näkemäänsä.
Tiedän, että sinulta kysytään paljon elokuvien kansallisuudesta ja siitä, kuinka IDFA on pyrkinyt löytämään enemmän elokuvia Euroopan ulkopuolelta. En halua nyt kysyä pohjoismaisen elokuvan asemasta, mutta yleisesti ottaen, millaisia keskusteluja käytte tiimisi kanssa kansallisuuksista tai maantieteellisestä edustavuudesta?
Tiedän, että tämä on kuuma peruna ja minusta siitä on tärkeää keskustella. Ajattelen, että maailman muuttumisessa on kyse globalisaatiosta ja siitä, että tavoitamme maailman muita kolkkia eri tavalla kuin 10 vuotta sitten. Se tarkoittaa, että meitä lähestytään muualta maailmasta ja meille lähetettyjen elokuvien ja hankkeiden maantieteellinen laajuus on suuri.
Vastatakseni siihen, meillä on ollut velvollisuus tutkia, kuinka teemme valintoja ja kuka tekee valintoja. Se on ollut luonnollinen prosessi, eikä niinkään tiukka valinta. Jotta pystymme esittämään näkemyksiä elokuvista, jotka tulevat erilaisista konteksteista, meillä täytyy olla tiimi, jolla on ymmärrystä niistä. Ohjelmistovalitsijamme tulevat ympäri maailmaa. Näen sen ennemmin niin, että sopeudumme siihen, kuinka elokuva-ala on muuttunut.
Jos katsotaan, millainen tilanne oli 15 vuotta sitten, elokuvat, jotka olivat ehkä merkityksellisempiä kansallisesti tai alueellisesti, saattoivat ylittää pohjoisia rajoja. Se on nyt muuttunut, kun valinnanvaraa on enemmän.
Sinulta usein kysytään, mitä etsitte, mutta käännän kysymyksen: mitä ette etsi?
Elokuvien tai elokuvantekijöiden sulkemisesta pois jää aina huono jälkimaku. Dokumentaristit työskentelevät ahkerasti ja omistautuneesti saadakseen elokuvansa tehdyksi.
Usein eri sarjojen hyvä puoli on, että voimme ottaa erilaisia elokuvia, jotka puhuttelevat monia yleisöjä. Syvälle ohjelmistoon sukeltaminen on ollut mielenkiintoinen kokemus, kun pääsee tutkimaan, miten eri ensi-iltasarjat ovat suhteessa toisiinsa. Millainen on kansainvälisen kilpasarjan elokuva? Millainen on Envision-kilpailun elokuva?
Tarinankerronnassa, olipa kyse elokuvasta, kirjallisuudesta, fiktiosta, dokumentaarista tai vaikka visuaalisista taiteista, kiehtovaa on se, kuinka taiteilijat ja elokuvantekijät luovat merkityksiä monisyisten tarinoiden ja kerroksellisten rakenteiden kautta. Se johtaa kokemukseen, joka ei ole vain informatiivinen vaan myös vangitsee ja luo yhteyksiä, ehkä päiviä myöhemmin, on sensorinen ja pohdituttava kokemus.
Onko sinulla jotain yleisiä huomioita tänä vuonna festivaalille lähetyistä elokuvista?
En katso kaikkia 4000 elokuvaa. Kun katson, mitä olemme valinneet, siellä on paljon henkilökohtaisia tarinoita ja elokuvia, jotka tutkivat vaikeita asioita nykymaailmassa. Vähemmän on elokuvia, jotka ovat henkilövetoisia ja enemmän elokuvia, jotka astuvat taaksepäin ja katsovat kokonaisuutta, oli se sitten naapurusto, tilanne tai tunne, useamman henkilön näkökulmasta. Sanoisin, että ne ovat pohdiskelevampia tarinan monien äänien ansiosta.
Toinen huomionarvoinen asia on, että lyhytelokuvaohjelmistossa on useita kokeneita elokuvantekijöitä, kuten Laura Poitras, Avi Mograbi, Kamal Aljafari. He kaikki reflektoivat omissa maissaan tapahtuvia asioita. Lyhyt formaatti on välitön tapa reflektoida ja reagoida, sanoa jotain.
Olen ymmärtänyt, että et halua tehdä nostoja ohjelmistosta, mutta haluaisitko sanoa jotain siitä, mikä innostaa festivaalin tulevaisuudessa, tänä tai tulevina vuosina?
Minua innostaa elokuvat ja teokset. Ne ovat joka vuosi erilaisia. Katson elokuvia pääosin yksin – yhtenä viikkona itken, kun elokuvat koskettavat syvästi, toisena kyseenalaista asioita.
Minusta on tärkeää, että löydämme jatkossakin toisemme ja vaihdamme näkemyksiä, koska se vahvistaa seiniä, jotka pitävät tätä alaa yllä. On tärkeää, että emme unohda, mitä dokumenttielokuva on, mitä se voi luoda ja mitä elokuvantekijät tarvitsevat luovassa prosessissa. Näen sen meidän missiona ja roolina. Siitä tulee yhä tärkeämpää tulevaisuudessa, kun kulttuuripolitiikka muuttuu. Ydintoimintaamme on ihmisten tuominen yhteen, katsojien tuominen yhteen elokuvien kanssa, elokuvaihmiset elokuvaihmisten kanssa, jotta vahvistamme ja suojelemme sitä tilaa.
Kunniavieraanne Tatiana Huezo valitsi TOP 10 -sarjaansa Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta. Tämä on jo kuudes kerta, kun IDFA esittää tämän klassikon. Kuinka kuvailisit sen perintöä?
Melancholian 3 huonetta
Vuonna 2008 menin ensimmäisille dokumenttielokuvafestivaaleille Damaskosiin. Tapasin Pirjo Honkasalon lentokentällä, ja hän opetti, kuinka vettä voi juoda koskematta pulloon, kun odotimme viisumeita ja passejamme! Sitten näin todella oudon masterclassin, jossa hän ja Nils Pagh Andersen keskustelivat siitä, kuinka he leikkasivat elokuvaa ja kävivät välillä kumpikin omassa saunassaan.
Elokuvantekijöiden kanssa työskennellessä viime vuosina olen huomannut, että tämä teos on referenssinä todella monelle elokuvalle. Olen käynyt keskusteluja monien tekijöiden kanssa, joilla on hankaluuksia useiden tarinalinjojen kanssa, ja kun näytän heille Melancholian 3 huonetta, heidän ymmärrys siitä, mitä kolmella jaksolla voi tehdä, laajenee.
Minusta on hämmästyttävää, että Tatiana Huezo, joka on El Salvadorista ja kasvanut Meksikossa, valitsee Pirjon elokuvan sarjaansa, jossa on vuosien varrella hänen mukanaan kulkeneita ja häntä elokuvantekijänä muovanneita elokuvia. Teidän pitäisi katsoa se useammin itsekin! Ellette jo katso. En ole nähnyt sitä pitkään aikaan, joten yritän päästä näkemään sen elokuvateatterissa. Sen perintö on valtaisa.
Kaksi elokuvasäätiön tukemaa elokuvaa valittiin tänä vuonna IDFAn lyhytelokuvakilpailuun: Jän Ijäksen PICNIC – In Light Invisible to the Human Eye sekä ruotsalais-suomalainen The Bus of Broken Hearts. Elokuvantekijä August Joensalo ja tuottaja Emilia Haukka Elokuvayhtiö Aamusta pitchaavat hanketta This Body Is My Final Address IDFA Forumissa. IDFA järjestetään 12.–22.11.2026.